Yliherkkä ego.

Mies on joka perkeleen asiassa parempi kuin minä. Kun ehdotin suhteen alkupuolella rullaluistelua, ajatellen että siinä on laji joka on molemmille uusi ja hauska opetella yhdessä, ei tullut mieleenkään että mies on harrastanut noin kymmentä eri lajia joka kehittää lihaskuntoa ja koordinaatiota ja on sen takia fyysisesti sulava kuin delfiini avomerellä vaikka sidottaisiin silmät ja laitettaisiin tekemään debyytti nuorallatanssijana. Kun meikäläisen elopaino isketään pienten rullien päälle, on viihdearvo taattu ja katastrofin ainekset koossa. Päällä kirraavat kaikki mahdolliset suojaimet ja tekisi vielä mieli varuiksi sitoa etu- ja takapuolelle torsoa tyynyt ja pistää päähän pyöräilykypärän sijasta jonkinlainen jääkiekkomaski jotta ei hampaat menisi, ne kun ovat kalliita uusia. Koska mies on herkästi innostuva, oli uusia ja kalliita vekottimia testattava välittömästi. Vetäessäni maantien laidassa luistimia jalkaani tunsin paniikin hiipivän kauluksesta sisään. Lähdin luisuun ja tarrasin kaksin käsin postilaatikkoon lähes lennättäen itseni pääedeltä niiden yli takana odottavaan risukkoon. Katselin kauhuissani kuinka mies teki muutaman tunnustelevan vedon ja teki tyylipuhtaan piruetin keskellä tietä ja väisti muutamalla hallitulla potkulla ohiajavaa autoa.
"Ei saatana, nyt kyllä autat nää jalasta" kiljaisin ja lensin ahterilleni.

Sille tuli ekaa kertaa se turhautuneen säälivä ilme, kun se tajusi etten tosiaan ole, enkä tule koskaan olemaan sellainen urheilullinen pimu jota kelpaa ylpeänä esitellä kavereille kun on yhdessä patikoitu syyslomalla kolmisen viikkoa lapissa. Teltassa voin kyllä yöpyä, mutta en kyllä kävele metriäkään jos kohteessa ei odota joko jalopeno-ananas-salamipitsa ja seisova salaattipöytä, tai laatikko kaljaa. Okei, nykyään en kävelisi kun sen pitsan takia, enkä välttämättä senkään koska mukana pitäisi raahata kymmenkiloista kakaraa ja kassia jossa on vaippoja, mehua ja nokkamuki, hoitoalusta, jotakin marja/hedelmäsosetta, useampi tutti sekä sekalainen valikoima rättejä ja vaihtovaatteita. Vaihtoehtoisesti pitäisi lykkiä rattaita jonka renkaat jumittavat ja jonka toinen kämmenpehmuste on ärsyttävästi revennyt ja valuu epäoptimaaliselle korkeudelle joka kymmenes metri.

Rullaluistimien toisella testauskerralla valittiin vähemmän vilkasliikkeinen tie. Asfaltti ei ollut mitä mainion ja edessä odotti kukkula jos toinenkin, mutta epätoivosta huolimatta päätin yrittää. Mies sujahti ohi kuin ohjus ja kaartoi kukkulan taakse nopealla potkusarjalla. Tutisin ja koitin sätkiä ylämäkeen siitä huolimatta että jokainen soluni parkui ja muistutti että jos vauhti loppuu, palaan lähtöpisteeseeni moninkertaistetulla liikevoimalla. Kukaan oletettavasti nähnyt kun konttasin viimeiset metrit, kun en uskaltanut kompastumisen jälkeen enää nousta pystyyn sillä alamäki päättyi t-risteykseen, kaiteeseen ja järveen. Tien tasoituttua kiipesin valopylvästä pitkin pystyyn ja aloitin leveässä hara-asennossa potkimisen, pitäen kädet levällään sivuilla, jotta yhtäkkinen hiekoitussepeli ei pysäyttäisi matkaani ja lähettäisi minua ensiapuun. Mies tuli mutkan takaa eteeni ja luisteli osan matkasta takaperin piirtäen komeita ympyröitä asfalttiin. Alkoi vituttaa.

"Potkit väärin, kato pitää käyttää tätä osaa jalasta.." aloitti mies.
"NYT MENET SAATANA SIITÄ NEUVOMASTA!" ärähdin, hyvin tietoisena siitä että läheisellä sillalla onkiva ukkoporukka meinasi tukehtua nauruunsa nähdessään hikipäässä sätkivän ja punoittavan ruhoni rullien päällä.
"Mie koitan vaan auttaa, ku tuo ei näytä sujuvan" tuumasi mies, eikä älynnyt että eniten otti päähän se asiantunteva sävy ja brassaileva luisteleminen horisonttiin. Mies oli ollut niillä hornanrullilla tasan yhtä kauan kuin minäkin ja käyttäytyi kuin olisi ammattilainen ja opettaisi lasta. Sanomattakin on selvää, että yhteiseksi suunniteltu harrastus jäi kun toinen ei oppinut, toinen osasi jo ja luistimet suojineen makaavat nykyään ulkovarastossa ja aiheuttavat ärtymyksen ja nöyryytyksen aallon joka kerta kun osuvat silmiini.

Suunnilleen samanlainen tarina tuli talvisesta lumikenkäily/hiihtoreissusta, kun mies nauroi minun päädyttyä alle metrin korkuiselta nyppylältä naamalleni lumeen, ottaen vastaan käsilläni jotka upposivat hartioita myöten hankeen. Ylös en päässyt ennen suksien irrottamista ja halutessani välttää samanlaisen fiaskon, vaihdettiin välineet päittäin. Kohteena oli lähistöllä asuvan sukulaismiehen talo ja matka oli aikalailla fyysisten kykyjeni ja motivaationi rajoilla, mutta miestä miellyttääkseni olin suostunut retkeen. Tietämättäni oli mies valinnut reitin pitkän kaavan mukaan ja pelkkään menomatkaan meni lähemmäs kolmatta tuntia, jonka jälkeen olin täysin valmis tilaamaan taksin viemään minut lähimpään pitseriaan tai kuppilaan jossa saa minttukaakaon pinnalle pyörähdyksen kermavaahtoa. Perillä sain kuitenkin kupin kahvia, pullaa ja tarvitsemani lepotauon ennen paluumatkaa, joten jätin lopulta taksin tilaamatta ja pidin isoimmat kirosanat pääni sisällä. Paluumatkareitiksi valikoitui mutkitteleva järvi jonka pehmeään lumeen jopa lumikengät upposivat, hidastaen paluumatkaa enemmän kuin menomatkan risukot aiemmin. Koska mies on hoikka ja sirorakenteinen, jaksoi ajokoira kiskoa suksien päällä seisovaa isäntäänsä jäällä kuin moottorivene vesihiihtäjää. Jäin auttamattomasti jälkeen ja arvaatteko? Alkoi vituttaa. Mies kaarteli valjakkonsa vetämänä edestakaisin hoputtamaan, kannustamaan ja neuvomaan lumikenkätekniikassa naista, joka märkänä, nälkäisenä ja väsyneenä käski jälleen pitää suun kiinni ja pysyä kaukana iskuetäisyydeltä. Kotiin päästyäni vannoin ettei toista reissua enää tule koska en joko osaa tai jaksa ja lumikeleillä liikkumiset ovatkin rajoittuneet läheisen metsätien koiralenkkiin tai roskien vientiin.

Vielä kolmas esimerkki, ennenkuin menen itse asiaan. Kesäinen pyörälenkki. Mies hankkii minullekin kolmivaihteisen mummomallin polkupyörän ja ehdottaa pyöräilyä, sillä on itse harrastanut mm. maantiepyöräilyä ja esittelee ylpeänä oman pyöränsä renkaita, jossa on jokin tumma juova jonka ansiosta pääsee ajamaan mutkiinkin ainakin satasta ilman vaaraa että kaatuu. Tässä vaiheessa hälytyskelloni jo soivat ja alan epäröidä.
"Mennäänhän suorinta tietä ja mihin?" kysyn ja mies ehdottaa terassiolutta tai siideriä. Hieman vastahakoisena suostun muistellen teinivuosia jolloin tehtiin moninkertaisia lenkkejä puolet lyhyemmässä ajassa, nythän aikaa oli varattu lähes koko päivä. Sitähän en tietenkään ollut ottanut huomioon että välillä oli lähes kymmenen vuotta aikaa ja hanurini leveys lähes tuplaantunut. Jo menomatkalla huomasin että polkupyörä tarvitsisi iskunvaimentimet, sillä jokainen kuoppa aiheutti iskun josta tuli mieleen se ääni jonka pesäpallo tekee iskeytyessään lyöjän mailaan. Maiskahtavat kosahdukset tulivat usein sarjoina, kun tietä ei ollut joko paikattu tai oli paikattu huonosti. Koska tiedossa oli kesäinen terassireissu jossa voi törmätä vaikka keneen ja olen tunnetusti ajoittain turhamainen, olin pakannut käsilaukkuuni korkokengät ja poljin vauhtia paljain jaloin.
Tässä kohtaa täytyy ilmoittaa, että koska terassilla ei käydä usein, maistui useampi siideri ja ajokunto oli paluumatkalla sen mukainen. Mutkaista tietä polkiessani kauhaisin ojan kautta useamman kerran ja kirosin kosteana maatessani harjoittamattomia ajotaitojani, vaikka tosisyy voisi löytyä imelistä terassijuomista joita nauttiessa nauru raikui. Johonkin matkanvarrelle tipahti laukusta toinen korkokenkä ja kirosanat lentelivät hiljaiseen jo hämärään iltaan. Mies jälleen vuorotellen kannusti, vuorotellen uhkaili ja kaartoi ajoittain horisonttiin vain palatakseen hetken kuluttua takaisin ja sadatteli hidasta edistymistäni. Kotipihalla vannoin että tämä oli vihoviimeinen ulkoilureissu miehen kanssa joka ei osaa mitoittaa voimavarojani järkevästi vaan optimistisesti odottaa että ajelen nollapohjalta kymmeniä kilometrejä päivässä. Vielä viikon päästä jouduin istumaan tyynyllä ja käyttämään pihallakin aamutossuja, polkimien jalkoihini tuomia rakkuloita voivotellen.

Sitten itse asiaan. Se ainoa asia jossa olen todistetusti miestäni parempi: englanti. Mies lähettää armaan pelikonsolinsa kautta viestiä rapakon taakse ja pyytää etukäteen etten naura. Mies puhuu ja vakavana kuuntelen, todeten mielessäni että vaikka viestin voi periaatteessa ymmärtää, saattaa pelikaveri joutua juomaan muutaman pintin viestiä kuunnellessaan, ennenkuin osaa katsoa sanajärjestyksen ja aikamuotojen ohi. Hetken harkittuaan mies kysyy
"eikö se mee näin?" ja valitsin vilkkuu "lähetä" napin päällä.
Ehdotan oikeaa sanajärjestystä ja lausun kieliopillisesti oikean lauseen ääneen.
Mies raivostuu. "No en v*ttu laita mitää ku pitää olla nii v*tun justiinsa!"
Koitan nopeasti paikata, että käy se niinkuin aiemminkin, minäkin kyllä ymmärsin sisällön aiemmin ja osasin korjata kysymättä mitä haluttiin sanoa, mutta on myöhäistä. Mies deletoi viestin, toteaa ettei enää ikinä laita mitään jos olen paikalla ja jään miettimään fiilistä joka rullaluistelusta jäi. Ymmärtäisiköhän se että fiilis on sama?

Oma-aika on se puolituntinen, joka menee tämän kirjoittamiseen.

Armas tuleva aviomieheni, herra Apteekki sai jälleen kipulääkereseptin jolla tainnuttaisi keskikokoisen valaankin.
Asianlaitahan on siis niin, että perheen päällä on selkä sökönä ja vierailu työterveyteen tuotti jälleen yhden e-reseptin jolla hakea helpotusta. Koska farmaseutilla kestää vartin selailla läpi vielä voimassa olevat reseptit, väitän että lääkkeitä määrätään liikaa. Koska mies kuitenkin haluaa yhä luottaa suomea murtaen puhuviin ja työhönsä kyllästyneihin tuontilääkäreihin, hakee hän tunnollisesti apteekista vielä yhden erilaisen lääkepakkauksen, vaikka lääkekaapin virkaa hoitava kanneton kenkälaatikko tiputtaa jo enimmät antibiootit ja yskänlääkkeet lattialle, jos kaapinoven erehtyy avaamaan.

Isännän luottamus lääketieteen ammattilaisiin on suurempi kuin emännän joka hengenahdistus- ja yskäoireiden kestettyä toista viikkoa lähti painostettuna yleiseen terveydenhuoltoon vain kuullakseen että oireet ovat psyykkisiä ja johtuvat suoraan siitä että on erehtynyt lisääntymään. Perään laittoivat vielä kolmenkympin laskun jota ihailla kahden aikaan aamuyöllä vessassa tyynyyn yskiessään, jottei häiritse isän ja pojan unta ja tätäkautta pahenna tätä väitetysti psyykkistä häiriötä jonka johdosta tuntuu että henkitorven ympärille on kääräisty nippuside.

Itselääkintänähän joku ehdotti viikon kylpylälomaa ja pullollista kossua, mutta olosuhteiden pakosta joudun tyytymään tölkilliseen siideriä ja puolen minuutin suihkuun. Olosuhteilla viittaan tietenkin herra Apteekin selkään, tuontilääkäreiden määräyksiin ja keskikokoisen valaan tainnuttaviin kipulääkkeisiin. Jo yksi edellämainituista riittäisi, mutta pyhässä kolminaisuudessaan nämä estävät kaikensorttisen lapsen nostelun, portaissa kantamisesta puhumattakaan.

Nostolaitteena toimiminen on raskasta. Kun jokainen yöllinen herätys on poikkeuksetta äidin niskoilla, paskavaipan vaihtoa ei voi hanuria huuhtelematta suorittaa ja kahdeksan kassillista elintarvikkeita odottaa sisäänkantajaansa, on äiti poikkeuksetta vähän väsynyt kun avaa saunassa ainokaisen siiderinsä ja hekottelee mielessään kuinka on liittynyt tahtomattaan miesten movember-liikkeeseen ja kasvattanut kainaloihinsa komean karvoituksen jonka pois ajaminen on jo kuukauden kaatunut lapsen tarpeisiin ja riittämättömään aikaan. Suihkuhuoneessa partahöylää tavoitellessa kuuluu yläkerrasta tuttu karjaisu kun yöuniltaan saunavuoron, tai äidin "oman ajan" vaistonnut pikkuprinssi vaatii kuninkaallista hovikuskiaan laskemaan kylvyn ja tarjoilevan yöpalan suoraan lehmästä, jota äidiksikin kutsutaan.

Neuvottelu alle yhdeksänkuisen kanssa ei onnistu, joten allekirjoittanut roikottaa lapsen lauteille ja raahaa täytetyn kylpyammeen suihkuhuoneen kylmyydestä saunan lämpöön. Koska pienen jaksaminen saunassa on päiväsaikaankin rajallista, on omat pesu- ja saunomistarpeet hoidettava ripeästi, jotta lapsen saa jälleen vääntämään kättä Nukku-Matin kanssa. Isä tarjoutuu istumaan lattianrajassa ja toimimaan uimavalvojana sen aikaa mitä muutamaan löylyyn sekä pikaiseen peseytymiseen menee, joten heitän koussikallisen vettä kiukaalle ja päätän nauttia maksimaalisen ajan löylyistä, siirtäen mielessäni kainaloiden ajelun ja hoitoaineen käytön jälleen seuraavaan saunakertaan, sillä julkisilla paikoillahan on täysin normaalia käyttää pitkähihaista tähän aikaan vuodesta.

Pojan riemu on rajaton kun isä kaatelee kylpyvettä pitkinä loroina tyhjästä oluttölkistä jonka kyljessä on aikuisten nalle-Puh. Jostakin syystä lasta on aina kiinnostanut tölkkien kiiltävät pinnat ja värikkäät kuviot, joten veden kaateleminen alumiinisesta juoma-astiasta antaa äidille vielä muutaman minuutin nauttia lämmöstä, ennenkuin lapsi on kannettava hiusten pesulle ja kuivauksen kautta yläkertaan yöpalalle ja unitaistoon. Isä lisää vielä kiukaaseen puita ja palaa huolettomana leikkiin kaataen lapsen niskaan puoli tölkillistä olutta. Hörpätessään todennäköisesti lapsen virtsansekaista kylpyvettä, huomaa mies virheensä. Kannan lapsen suihkuun hirnuen hysteerisesti kuin seonnut seepra ja totean oman aikani jälleen loppuneen.

Terveisin lähes saunapuhdas Emmi.

Valikoiva aivopieru.

"No muistitko kysyä oliko ne puhelut ja viestit saman firman liittymiin vai kaikkiin? Ja soititko sie muuten sinne töihin tänään?" Kysyy mies ja tuhahtaa tuomitsevasti kun pudistan päätäni molempiin kysymyksiin lopetettuani puhelun operaattorin kanssa. Varttia aiemmin olin kuullut saarnan siitä, miten en koskaan huolehdi omista asioistani tai esineistäni. Vastaan, etten oma-aloitteisesti tee askareita, joita ei voi isännän mielestä tehdä kuin yhdellä oikealla tavalla, koska minun tapani on auttamatta väärin tai vaillinainen. Toisekseen, vielä ennen lapsen syntymää mies teki minulle jokainen päivä aamupalan ennenkuin kehotti hellävaraisesti tönien nousemaan sängystä koska kahvi jäähtyy kupeissa, joten oikeastaan palvelun laatu tässä parisuhteessa on vain laskenut jos joudun itse soittamaan omalle työpaikalleni koskien hoitovapaan kestoa. Nykyäänhän saan aamupalan valmiina vain parittomina päivinä, parillisina joudun tekemään aamiaisen itse ja uskokaa tai älkää: vieläpä molemmille.

Ensimmäisen kosketusnäytöllisen puhelimeni saan miehen liittymäpaketin kylkiäisenä rikottuani edellisen mummomallisen halpisluurin tiputtamalla sen vessanpönttöön kesken puhelun. Isäntä nauraa yhä, miten kauppalistaa luetellessani puhe keskeytyy kolinaan, lorinaan, pulputukseen ja selvään suomalaiseen kirosanaan, joka kaikuu hetken vessan kaakeleista ennenkuin puhelu katkeaa. Sanomatta on selvää että halkaisen uuden, aniliininpunaisen puhelimeni näytön jo kaksi viikkoa myöhemmin, koirakoulun kentällä autoon noustessani. Tällä kertaa puhelun toiseen päähän kuului suomalaisia kirosanoja jo ennen puhelimen putoamista raekooltaan suurehkoon sepeliin, sillä olin klassiseen tapaani myöhässä ja mies odotti kotona itkevän sylilapsen kanssa odottaen vatsa kurnien ruokaa jonka kaikkia aineksia en muistanut aiemmin päivällä ostaa. Ihmeellisesti puhelin on yhä käyttökelpoinen, joskin näytön sirpaleet on lukittu paikalleen teipillä. Kerran hajoitin tuolin vain istumalla siihen, toisella kertaa kumosin vieraiden edessä lattialle juustokakun jonka tekemiseen olin käyttänyt useamman tunnin. Olen tumpelo, hajamielinen ja miehen mielestä sen vuoksi kykenemätön huolehtimaan arkipäivän askareista ilman aikuisen valvontaa.

"Miksei limu ole jääkaapissa?" kuuluu syyttävä sävy. "Omat on virvokkeeni, juon vaikka lämpimänä" vastaan ja kaivaudun syvemmälle sohvaan. "Mie ajattelin et sie unohdit, ku kaikki tavarat muutenki aina päätyy minne sattuu, niiku nää shamppoot ja hoitoaineet keittiössä ja vessapaperirulla eteisessä." Piruilee siippa ja pitää taas tavanomaisen valitusvirtensä siitä miten en koskaan keskity tekemään asioita loppuun, vaan kaikki jää mihin käsistä laskee ja korostaa olevansa taloudessa ainoa joka pitää sovituista menoista, aikatauluista ja tavaroista huolta. Tuhahdan, sillä olen edellisenä päivänä kirjannut seuraavan kahden päivän menot ylös lieden päällä olevaan magneettitauluun, vaikka olen varma että ne muistan muutenkin, viimeistään kun mies niistä muistuttaa. Sensijaan tarkistamatta en osaa vastata miehen kaupungilla esittämään kysymykseen pojan edessä olevan lääkärikäynnin päivämäärästä, kellonajasta puhumattakaan. Yritän tätä kirjoittaessani muistella edellisviikon tapahtumia, mutta piuhani eivät taaskaan kohtaa. Alzheimerin tautini on kuitenkin täytynyt alkaa jo lapsuusiässä, sillä hukkasin itselleni lähestulkoon elintärkeän Molla-Maijani vuonna 1991 Espanjassa, eikä psyykkeeni ole sittemmin ole palautunut ennalleen, siitä huolimatta että kyseinen sukkahousuista ja villalangasta ommeltu räsynukke löytyi seuraavana päivänä aamiaissalista odottamasta, kun murolautasta tasapainotellen pyyhin kyyneleiden turvottamia silmiäni matkalla tuttuun kulmapöytään. Toisaalta, koska voin muistaa kyseisen maailmaani mullistaneen tragedian ajalta jolloin en ole vielä nähnyt kuudetta syntymäpäivääni, ei minulla ehkä olekaan alzheimeria, vaan jokin harvinaisempi psyykkinen muistihäiriö, kuten valikoiva aivopieru.

Mies haluaa tarkistaa puhelimestaan kellonajan jäähdytellessämme saunomisen lomassa. Uros tekee lähes tyylipuhtaan piruetin olohuoneen pöydän edessä ja pysähtyy sitten hämmästellen miettimään mihin on laskenutkaan kapulansa. Kaivan oman haljenneen näyttöni esiin ja näppäilen siippani numeron, mutta monotoninen äänensävy ilmoittaa ettei valitsemaani numeroon saa juuri yhteyttä. "Jäikö se rouva Koolle vai unohditko kauppaan?" tiedustelen ja näen paniikin hiipivän miehen silmiin. "VOI P*SKA!" karjaisee tohveliton sankarini ja ryntää alakertaan liukastellen kulmauksen märällä kaakelilattialla kuin Charlie Chaplin aikanaan, tosin ilman knallia tai muunlaista rihmankiertämää. "Saunaanko jäi?", kysyn vahinginilo takaraivoon visusti piilotettuna kun maestro palaa suorastaan korvat luimussa, tietäen varsin hyvin kompastuneensa omaan pilkkaansa ja suorittaneensa Emmismin, esineiden unohtamisen ja/tai hajoittamisen jalon taiteenlajin merstarillisen taidonnäytteen vieläpä lajin ykköslahjakkuuden edessä. "Jäi. Mie laiton sen siihen makkarapannun telineeseen kiukaan yläpuolelle valoksi kun mätin niitä nuohoojan pois nostamia kiviä takasin kiukaan päälle ennenku sytytin tulen." Hetken olen sanaton. "Tarkoitatko sie et se on ollut ensin puoli tuntia lämpiämässä saunassa, ennenku me ollaan toinen puolituntinen höyrystetty sitä heittämällä löylyä suoraan sen alapuolelle, ellei jopa sen päälle melkeen sata-asteisessa saunassa?!"

"Joo."

P.S. Hetken kuluttua miehen puhelimen näytöltä loistaa jälleen poikamme iloiset kasvot. Olin unohtanut, että elämänkumppanillani on myös mieletön tuuri. Puhelin on ehjä, enkä pääse jatkossa vetoamaan siihen kertaan "ku joku tomppeli unohti puhelimensa saunan kiukaalle".

P.P.S. Molla-Maija on turvassa äitini ullakolla, sen haaleankeltaisen 80-luvun toppahaalarin ja tuplamuoviin pakatun tekoturkiksen välissä seisovassa pahvilaatikossa, päällään nuhjuisen harmaan sukkahousukankaan kanssa räikeän vastakohdan muodostanut kirkkaansininen leninki jonka vein muovinukelta jonka sain joululahjaksi 1993. Alzheimer my ass, kyllä tän on oltava valikoiva aivopieru.

Aallot ne keinuttaa laivaa, mä huudan: "Ai S**TANA!"

Kirosana jos toinenkin karkasi huuliltani viime yönä. Olin valmistautunut sikeään ja virkistävään uneen, minimoin herätysten mahdollisuuden nostamalla kupeitteni hedelmän viereeni ja laittamalla puhelimen äänettömälle. Huoneen lämpötila oli optimaalinen, lakanat hyvän tuoksuiset ja lapsen avulla olin saanut vallatuksi noin 80% sängystä. Olin siirtänyt mehupullon ulottuvilleni, kiilannut oman osuuteni peitosta itseni ja seinän väliin jotta mies ei saisi omittua sitä, pöyhinyt tyynyn ja nauttinut juuri riittävän määrän iltapalaa, jotta nukahtaminen kävisi sujuvasti.

Kuten Big Brotherissa sanottaisiin: Tiistai, kello 02:47. Isäntä on nähnyt painajaisunta ja alkaa läpsiä allekirjottanutta kämmenellä poskille. "Mitä v*ttua sie nyt taas puuhaat?" mumisen koittaen ravistella nukkumatin pölyjä pääkopastani ja tarttuen miestä ranteesta. "Mitä sie oikeen luulet et.. missä.. miksi sie lasket lapsen konttaamaan.. putoaa tosta.. ympäri sänkyä..?" mumisee uros silmät auki ja syyttävällä äänensävyllä. Takavuosien paavikännikokemuksien ansiosta (tiedättehän, kun tarvitaan kaksi kantajaa ja tulkki, olin välillä myös se tulkki) päättelin, et mies luulee lapsen konttaileen ympäri parvisänkyä ja minun tehneen jotakin kiellettyä, kuten syöneen hapankorppua sängyssä. Vilkaisen sikeästi vieressäni nukkuvaa, enkeliä muistuttavaa lasta ja päästän suustani litanian kirosanoja ja käskyjä, jotka saavat miehen taantumaan anteeksipyyteleväksi peittomytyksi ja nukahtamaan uudestaan. P*rkele, nyt pitäisi itsekin nukahtaa uudestaan.

Kahdeksalta lapsi ilmaisee toiveensa päästä leikkimään. Tämä toive suoritetaan vääntämällä äitiä nännistä noin puolitoista kierrosta, sillä ainoalla hampaalla puristaen. Huutoni saattoi kantautua naapurivaltioihin, eikä se suinkaan ollut islamilainen minareetti josta rukoushuuto kantautuu, vaikka mukana jokunen rukous otteen heltiämiseksi saattoi ollakin. Jos olette katsoneet avaraa luontoa ja nähneet kuinka krokotiili tarttuu hampaillaan antilooppiin ja aloittaa villin ja tappavan pyörimisen veden alla, on sama näky nähtävissä myös meidän perhepedissä jossa sininen peitto hoitaa aaltojen virkaa. 

Väsyttää, yhtään ei huvittaisi nousta ja valmistautua hoitamaan pakollista virastorumbaa, eikä vierailla rouva Koolla, vaikka tuli puhelimessa näin edellisenä päivänä luvattua. Rouva Koo kun loukkaantui perjantaina verisesti, kun hain vain sovitusti lainaksi vieraspatjan, enkä tuonut lasta mukanani tai jäänyt kahville. Oli kuulema koko päivä nyt pilalla, kun oli jättänyt väliin ilmaisen bussireissun pieneen lähikylään, jossa suurin nähtävyys taitaa olla kylän ainoa S-market, tai kärpäsen ulosteen kokoisen torin vieressä seisova R-kioski. Ilmaistessaan ärtymyksensä kolmannen kerroksen parvekkeelta käsin, kykenin yhä erottamaan tuoksahduksen edellisiltaista Lapin Kultaa. Edellisenä iltana lainantarvetta soittaessa oli Lapin Kulta myös selkeästi kuultavissa toisin kuin tänä aamuna, joten vierailu on aikalailla pakollinen, jos haluaa säästyä suuremmalta rouva Koon kiukuttelulta.

Leuka rintaan heltasta piittaamatta ja kohti uusia pettymyksiä, kuten tilin saldoa lukemaan.

Terveisin rei'itetty (jumankeuta mikä sana) Emmi.

Hajua ja hammasta

Ensimmäinen hammas näkyy ja tuntuu. Suuhun kurkatessa se töröttää ien-nystyjen lomasta kuin pystyyn nostettu keskisormi. Ainokainen hammas on niin terävä, että lapsen voisi lähettää vaikka Kuubaan tienaamaan omat maitorahansa sikarileikkurina. Työintoa ainakin luulisi löytyvän, leuat tekevät samanlaista jauhavaa liikettä kuin märehtivä lammas laitumella, silloinkin kun välissä on nänni. Lasta kiukuttaa, eikä vatsavaivat ainakaan helpota tilannetta. Tosin oman huumoriarvonsa antaa lapsi joka vääntelee ranteitaan kuin keski-ikäinen harrikkamies samalla kun jauhaa leukojaan ja ähertää naama punaisena kakkaa. Harrikan kaasuttelu johtaa yleensä jalkovälistä kuuluvaan pörinään, joka vastaa äänekkyydellään aitoa rautaoria, ainoastaan hajuhaitat ovat pahemmat.

Meillä ei vielä kontata. Leluilla on koitettu houkutella huonoin tuloksin, joten iskin peliin valttikorttini; aidon suomalaisen luomurinnan. Tissi tiskiin, lattialle makaamaan ja lapsen käytös verrattuna minuuttiin ennen tissiä on kuin vertaisi keskenään kilpikonnaa ja gepardia. Erona tietysti se, että poika polkee paikallaan ja ulvoo kuin palosireeni kun ei yletä, mutta liikkeiden tahtia kyllä voi verrata gepardiin. Pelkkä paidan vaihtokin saa aikaan suun maiskutusta ja ojennettuja pikkukouria ja voin myöntää että isompiakin, jos mies on kotona. Poika ja isä kuin samasta puusta veistettyjä muutenkin, kumpikaan ei viihdy housut jalassa, molemmat keskittyvät ostetun lelun sijaan ohjekirjan selailuun ja kiukuttelevat samalla lailla jos on väsy tai nälkä.

Yksi erikoisuus pojasta löytyy, mikä tekee nukuttamisesta aina vain vaikeampaa. Poika nukkuu toinen silmä raollaan. Päältäpäin katsoen ei voi päätellä onko pojalla tukeva ote nukkumatin pilven reunasta, vai lepuuttaako lapsi vain silmiään, rääkäisten petollisuudesta heti kun koitan laskea sylistäni sänkyyn. Uni on alkanut muutenkin olla katkonaista. Torkkujen välillä ehtii juoda korkeintaan kupin kahvia, mutta yöunet menevät onneksi yhä putkeen. Tai siis tietenkin menevät, koska olen yhä liian laiska ja poika aivan liian itsepäinen nukkumaan omassa sängyssäan. Päiväunien kohdalla oma sänky kelpaa kyllä aina, mutta yöunista vain ehkä ensimmäiset neljä-viisi tuntia ja loppuyö meneekin äidin ja isän välissä, tiukka imuote nänniä puristaen. Jotta nukkuminen kyljellään, lasta jyräämättä ja asentoa vaihtamatta ei olisi liian helppoa, puraisee poika myös tasaiseen tahtiin sillä ainoalla hampaallaan aina pieraistessaan äänekkäästi. Peiton alla yön ajan muhinut lapsen- (ja todennäköisesti aikuistenkin-) pieru muuten herättää aamulla paremmin kuin nyrkinisku palleaan ja takaa vastaavan hengenhaukkomisen sekä vuotavat silmät. Selittäisiköhän paha haju myös sitkeän aamuyskän joka on vaivannut viime päivät? Unenpuute ainakin selittää silmät jotka ovat kuin kaksi viikon vanhaa puukoniskua ja hiukset jotka ovat kuin toissakesäinen harakanpesä. Ulkoinen habitus selittänee myös sen että jehovan todistajat kääntyivät sunnuntaina ensi kertaa melko nopeasti pihasta kun ilmoitin odottavani vieraita. Väliäkö sillä, kotonahan tässä ollaan ja kotona saa olla miten haluaa, vaikka housuitta (mikä onkin ollut tapana aivan liian usein kun uskovaiset koputtavat oveen).

Ei mulla muuta, terveisin Emmi.

Karkailua

"V*ttu mikä rakki!" tuumasi isäntä kun suunniteltiin millä meidän pikkuhiljaa mini-Alcatrazia muistuttava koiratarha saataisiin tälläkertaa paikattua.

Ajorakillahan on siis eroahdistus, minkä johdosta tarhaus on metalliverkkoa, parisen metriä korkea ja sähköistetty. Tai siis oli sähköistetty, kunnes sähköpaimen jostain syystä sanoi sopimuksen irti ja raivokas puli keksi tylsyyden puuskassa pilkkoa paimenlangat sentin pätkiksi. Uusiahan ei kannata vetää, ennenkuin on uusi sähköpaimen, mitä taas ei kannata ostaa jos talo menee lähikuukausina kaupaksi ja tulee muutto uuteen paikkaan ja uusi koiratarha.

Fiksuhan tuo tietysti on, kun osaa aina karata samaan paikkaan meitä odottelemaan. On ollut useasti mukana kyläreissulla mieheni sukulaisilla. Tuttu piha, tuttuja ihmisiä ja tuttuja kaverikoiria. Kenties nurkissa vanha pullakäntty tai luu ja joku varmasti aina rapsuttaa. Lisäksi sieltä se isäntä on aina joko löytynyt, tai tullut hakemaan. Yleensä koira on löytynyt jo ennenkuin itse olemme päässeet kotiin ja huomanneet sen edes karanneen. Kaikista varotoimenpiteistä huolimatta on koira karkuteilla useammin kuin isäntä pihakuusessa, mikä ei ole turhan harvoin sekään.

Vanhaa tarhaa on paikattu kaivamisen takia betonivalulla, sähköistetty kiipeämisen ja verkon pureskelemisen takia, täytetty soralla ja jopa korotettu terassin puolelta, kun piski teki kenties maailmanennätyksen korkeushypyssä, pomppaamalla yli kaksi metriä jopa sähkölankojen yli ja laskeutumalla valkopyykkiä kuivattelevaan pyykkitelineeseen. Pyykit eivät tälläkertaa kuitenkaan olleet vaarassa, sillä tässä taloudessa ei pahemmin pikkareita pesupöntössä pyöritellä, kaivossa on näet vain viitisentoista senttiä vettä.

Onneksi on olemassa vieraanvaraisuus. Harva kieltää lapsiperheen pyyntöä lainata suihkua, jos syliin työntää jo ovella kirpeän hajuisen, alle puolivuotiaan pikkupojan joka vielä tervehtii kajauttamalla peräpäästään elefanttimaisen töräyksen. Matkaa ei onneksi tarvinnut tällä kertaa tehdä kuin muutama kilometri miehen isoisälle ja iltakahvi lämmitti mukavasti vatsaa, kun kotiinlähdön aika läheni.

Kilometrin ajon jälkeen juoksee vastaan tienlaidassa valtava jänis. Räpytän silmiäni, ei sittenkään jänis, vaan koira. AJOKOIRA! Mies paniikkijarruttaa, repäisen autonoven auki jo ennenkuin vauhti on täysin pysähtynyt ja sinkoudun tienvarteen hädintuskin jaloillani kestäen. Koira ehtii porhaltaa parikymmentä metriä ohi, mutta kääntyy hämmentyneenä kuullessaan karanneet perkeleeni ja hyppää kuuliaisesti aukaisemaani takakonttiin ilman erillistä käskyä. Tie on kapea, mutkainen, liikenne usein rekkapainotteista ja vilkasta. Kipitän adrenaliiniryöpyssä takaisin autoon peläten että takaa tulee auto, joka ajaa farmarimme perän littanaksi. "Olihan se meidän koira?" kysyy mies ja mieleni tekee nauraa. Ei täällä ole varmaan viidenkymmenen kilometrin säteellä toista yhtä ahkerasti karkailevaa lerppakorvaa, joten väärän koiran kiinniottaminen olisi yhtäaikaa absurdia ja vuosisadan tarina täällä blogissa kerrottavaksi.

Yhtäkkiä kaikki niskakarvani nousevat pystyyn. Jos ajokoira on kyydissä, niin missä on puli? Vaikka paimenkoira kiihtyvyydeltään pärjääkin ajokoiralle hyvässä maastossa, on kestävyys pitkällä matkalla auttamatta huonompi jos kaveri vetää tuhatta ja sataa. Ympäristö ei pulille ole yhtä tuttu, eikä ole hajuakaan ymmärtääkö pienempi piski palata edes takaisin kotiin, jos kaveri painelee ojien kautta kylille. Puli kun rotuna on vielä monelle vieras, voivat lähimökkien seniilit mummot säälinpuuskassa vaikka ajella kuukausia takkuuntuneen koiran kaljuksi ennen löytöeläintaloon viemistä, tai itärajan takaa tulleet turistit kuskata erikoisuuden omaksi ilokseen diplomaattiauton takakontissa, onhan niissä kuljetettu huhujen mukaan ihmisiäkin jos tarve vain vaatii. Pahimmassa tapauksessa tulee ilves tai muu peto joka taikoo roskaperseestä pennuilleen karvaisen aterian. Jokatapauksessa koira katoaa tällä alueella valitettavasti usein kuin pieru saharaan. Pihassa tulee kuitenkin helpotus, turkki ei ole mahtunut ajokoiran tekemästä reiästä, vaikka koira muuten olisi mahtunutkin.

Suunnittelen ajokoiran korvien nitomista seinään, kun ensikerran tulee tarve poistua kotoa. En tosin usko että silti kestäisi. Jos teräsketjulla kytkee pihavarastoon, niin elukka varmaan ohjaa vastaantulevat rekat ojaan, kiskoessaan perässään puuliiteriä, tielle leviävine sisältöineen. Talon perustuksiin kun ei uskalla laittaa, tai on torppa vähintään pisan torniin verrattavissa kun palaan takaisin pihaan. "V*ttu mikä rakki!" toteaa mies taas ja laskee yksinjäämistään äänekkäästi protestoivan puliukon aitauksesta rankaisemaan ajokoiran persnahkoja. Onneksi on rastainen kurinpitolautakunta.

Ja niin saapuu yö.

Kuten kaikki tuttavapiirissäni tietävät, meidän isäntä juttelee unissaan. 

Ei mitenkään kerran tai kaksi vuoteen, vaan lähestulkoon jokainen yö ja niin selvästi, että voin aikaansaada vaikkapa tunnin keskustelun, joka on huumoriarvoltaan ihan omaa luokkaansa. Ajattelin koota parhaimmistoa lukijoille, jotta suurempikin yleisö tietää että jätesäkin kokoiset silmäpussini eivät suinkaan johdu alle puolivuotiaasta pojastani, vaan tuosta isommasta lapsesta, jota sulhaseksi kutsutaan.

Pienen vihjeen miehen sekopäisestä alitajunnasta sain jo ensimmäisellä yökyläilyllä, joka yllätyksellisyydellään saattoi aiheuttaa koko tapahtumaketjun joka johti lopulta kihlautumiseen. Kun humalainen, 175-senttinen nainen ajelehtii vartin varoitusajalla sisään poikamiehen asuntoon 12-senttisissä korkokengissä ja mukanaan täysi repullinen alkoholijuomia, lyöden otsansa ensimmäiseen ovenkarmiin ja kiroillen kuin merimies, testataan jo miehen stressinsietokykyä. Samaa stressinsietokykyä testattiin allekirjoittaneelta neljästä-kuuteen tuntia myöhemmin, kun lähes alaston isäntä on siirtynyt makaamaan vieraansa päälle harakäsin, verestävät silmät auki ja hätääntyneenä, koska "MEILLÄ ON IHAN V*TUSTI KISSOJA!?!" ja ei, meillä ei ole kissoja. Ei ainoatakaan, ei edes naapurilla.

Aikojen saatossa olen koittanut monenlaista pelätessäni miehen putoavan parvelta. 

Kättäni unissaan riuhtovan miehen rinnalla lepuuttaen, heräsin miehen tutkiessa kyynervarttani kuin kaupan kurkkua, puristellen ja rannetta kohti siirtyen, mutta yhä silmät kiinni. 

Kysyessäni mitä ihmettä on tekeillä, ilmoitti mies: "Mie en tunne tätä kättä!"

Vastaukseni: "No et varmaan ku se on miun käsi!" sai aikaan jopa miehessä hysteerisen naurun, joka lopulta herätti myös miehen, joka ei enää tiennyt mille nauroi. 

Jälkeenpäinhän näille osaa nauraa. Nauru on kuitenkin kaukana jos mies:

1) Huutaa parvisängyssä kovaäänisesti että olohuoneessa on tulipalo, koska katselee ikkunan heijastusta tuikkukynttilästä, jonka sytytti takan päälle tuntia aiemmin, itse.

2) Lähtee kuin ohjus parvisängystä, koska pihalla on poliisiauto. Hälytysvalot osoittautuivat sininisiksi jouluvaloiksi, jotka olivat olleet paikallaan jo yli vuoden.

3) Mies koittaa hypätä keskellä yötä parvisängyltä, koska luulee aseenkantoluvattoman serkkunsa varastaneen metsästysaseensa.

4) Isäntä rupeaa panikoimaan koska päällyshousut puuttuvat ja luulee olevansa jänismetsällä 40-asteen pakkasessa. Kun rauhoittelen kertomalla riisuneeni housut pois hetkeä aiemmin, kysyy mies onko aikomuksenani olleen harjoittaa jonkinasteista fellaatiota, jolloin parvisängyn alapuolella yöpyvä kälyni repeää huutonauruun.

Maanantai-tiistai välisenä aamuyönä miehellä oli takana ensimmäinen työpäivä kesäloman jälkeen ja työssä pöllyävä pöly oli aiheuttanut jälleen nenäverenvuodon jonka mies oli tukkinut sieraimiin tunkemillaan paperitupoilla, jotka lepattivat tuulettimen tasaisessa puhalluksessa kuin miniatyyriset japanin liput. Katsoin kellon punaisena hehkuvaa aikaa 02:13 kun alkoi viereltäni varoitteluhuudot olohuonetta ylittävistä uroshirvistä. Lohdutuksena itselleni totesin että ainakaan miun öistä ei tule ikinä tylsiä tuon miehen vierellä.

Hyvää yötä, toivoo Emmi.

Kaikenlaista kakkaa.

Olen luonut ongelman.

En viittaa tällä nivusistani pönkineeseen pikkumieheen joka on päättänyt että "äitihän ei minua nukuta, ellei ole nisä suun sisässä!" ja ähisee, potkii ja valittaa iltayhteentoista vaunuissa, jotka kolmatta tuntia hytkyvät kuistilla. Kaikkea kokeilen, mutta pentu perkele on päättänyt että isukki on hauska ja kiva ja ihana, äiti on "ookoo" jos ei kerran ole parempaa tarjolla.

Sinänsä ymmärrän tämän. Isillä kun on paksut ja tuuheat kulmakarvat joita heilutella eri tahtiin, leveä virne hymykuoppineen ja nuoresta iästä huolimatta ryttyjä, kurttuja ja juonteita jotka matkaavat kasvoilla kuin myrskyaallot merellä. Perhanan ilmeikäs mies, mikä on hyödyllinen piirre niin lapsen viihdytyksessä kuin naisten naurattamisessa, kokemusta on. Äiti taas on tavallinen suomalainen lapionaama, jonka naama ei värähdä vaikka sille nakkaisi lapiollisen paskaa. Ihan lapiolliseen asti ei olla päästy, mutta viime päivinä on jokunen ulosteen synonyymi karannut vaipan lisäksi myös äidin suusta, lähinnä tämän nukutusrumban takia.

Ongelma on tämä armas ukkoni, jonka pinttyneitä tapoja menin suhteen alkupuolella muokkaamaan. 

Naiset rakkaat, jos mies ei kirjallisuuden päälle ymmärrä, älkää menkö lykkäämään miehen käteen koukuttavan, miljoonaosaisen fantasiakirjasarjan ensimmäistä osaa, ellette ole valmiita jonottamaan joka ainoa aamu vessaan, koska Aku Ankka-vartti on muuttunut R.A Salvatore-tunniksi.

Älkääkä ainakaan opettako uusia makuelämyksiä, jos miehen lempiruoka on vuosia ollut oman äidin tekemä karjalanpaisti ja uudet perunat voisulalla. Ennenkuin huomaatkaan, istut kesälomamatkalla pienessä katukahvilassa seuraamassa kun mies haarukoi suuhunsa harmaata sämpylämäistä massaa, jossa on jotakin lihaa. Päätin, etten ota selvää että mitä. 

Ruokamyrkytykseltä ja viikon ripulilta ollaan vältytty siitä huolimatta että mies väittää että kuivaruoka, kuten juustopasta, on syötävää vielä kolme vuotta parasta-ennen päiväyksen jälkeen. 

Mielenkiintoista oli myös seurata miesten "järvisimpukasta vuosisadan kulinaarinen nautinto"-projektia, jota joudun nyt hieman pitkäveteisesti pohjustamaan, jotta pysytte kärryillä. Internetin syövereistä kun löytyi keskustelupalsta, jolla joku totesi että ystävän serkun kummin kaiman tuttava oli thaimaasta muuttanut ja kehui järvisimpukoita aivan saman makuisiksi ja suorastaan herkullisiksi hyödyntämättömiksi luonnonvaroiksi. Säästäväisenä ja uusista makuelämyksistä innostuneena mies totesi että kun luonnosta saa jo kalaa, marjoja, lihaa ja salaattiaineksia, niin tällä pikku lisäyksella saaduilla säästöillä hankitaan emännällekkin se kauan haaveiltu kylpytynnyri. Reseptikin löytyy googlea hyödyntäen, simpukat omasta rannasta, serkkupoika kokkausavuksi ja valkoviini alkosta. Myyjän ilme oli muuten mieltä ilahduttavan tyrmistynyt, kun mies korjasi viinin tulevan sinisimpukoiden sijasta paikallisen lajikkeen liemeksi. Ruuanlaittoon kelpaa ilmeisesti halvempikin puteli, sillä lompakkoon ei kummoista lovea kassallakaan isketty ja Mattikin on kukkaron sijasta yhä Tepon seurana Mallorcalla. 

Ohje neuvoi laittamaan simpukat ämpäriin ja vaihtamaan veden kahdesti päivässä, parin päivän ajan, ennen keittämistä. Vaikka mieheni ei ole insinööri, oli laiskan patenttina iskeä simpukat rapumertaan ja Saimaaseen, noin puolitoista metriä pohjasta. Muutamaa vuorokautta myöhemmin mies serkkuineen haki simpukat ja päättivät loihtia kadehdittavan herkkuillallisen, naisväen seuratessa sivussa.

Mudan hajua leijui keittiöstä jo simpukoiden iskeytyessä keittokattilaan, mutta mikään ei riitä kuvailemaan sitä kammottavaa löyhkää joka leijui olohuoneeseen kun miehet lusikoivat simpukoiden sisällön paistinpannulle. Hienovaraisesti kannoin lapsen kuistivaunuihin, ihan tulevaisuudessakin tarvittavaa hajuaistia ajatellen. Oman hajuaistinsa miesväki piakkoin turrutti valkoviinillä, joka ei missään vaiheessa päätynyt ruokaan asti. Onneksi ruoka ei myöskään päätynyt miesväkeen asti. Simpukat päätyivät lapiolla avittaen kompostin pohjalle, mistä koirat eivät vahingossakaan saa niitä esiin kaivettua. Tähän varotoimeen on päädytty piakkoin sen jälkeen kun Puliukko, alias Raimo Roskanaama, alias Raimo Risuperse, alkoi syödä paskaa, mieluiten sensorttista jossa ajorakki on piehtaroinut ensin.

Tässä taisikin tulla taas käsiteltyä koko paskakeskeinen perhe.

Raimo, joka nielee mitä vaan paskaa

Kiti, joka ympäröi itsensä paskalla

Mies, joka nappaa käteensä kirjan heti kun joku mainitseekin paskan

Lapsi, jonka paska ei kestä vaipassa 

ja viimeisenä minä, joka täällä netissä suollan paskaa vielä kahdelta yöllä.

Kiitos ja anteeksi, terveisin kesä-Emmi.

Maastoutukaa!

Lauantai kello 10:25. Juuri kun suunnittelen aamukahvin keittoa kuulen pihalta auton ovien sulkeutuvan. Maastoutuminen lattiaan, koirien puristuspainiminen kainaloihin ja kuonot kourien sisään. Jähmettyminen paikoilleen. Lapsi on paljastumisvyöhykkeellä, sohvalta on pieni mahdollisuus näkyä terassin portaille, eikä alle viisikuukautinen vielä ymmärrä miksi pitää olla hyvin hiljaa. Ilmeisesti hämmästys äidin äkillisestä pituushypystä saa kuitenkin pojan pysymään vaiti ja jopa sätkinnän laantumaan.

Koputus ovelta. Jopa lurppakorvaiset koirarodut nostavat hieman korviaan kun kotiosoitteessa kuuluu vierailijoista viestittävää ääntä, tavallisesti paimenkoira haukkuu lähes poikkeuksetta ja ajokoira ryntää ovelle. Ei tälläkertaa. Puristan kahta hämmästyksestä jähmettynyttä hauvaa kainaloissani. Rakkien katseet siirtyvät koputuksen lähteestä hitaasti minuun, kumpikaan ei edes yritä haukkua, liikkumisesta puhumattakaan. Mietin paljastaako terassilla mikään että olemme kotona.

Mies pyörähtää paniikinomaisesti ympäri sängyssä, huomaa maastoutumisyritykseni lattiassa, toteaa päänsä sisässä etten ole hänen tietääkseen koskaan aiemmin kokenut seksuaalista vetovoimaa lemmikkejämme kohtaan ja päättelee että syy, miksi emäntä makaa alasti ja perse kohti kattoa koirien päällä, on oltava todella pakottava. Varsinkin, kun suora ihokontakti ajokoiran turkkiin aiheuttaa mittavan nokkosihottuman, joka tasoittuminen kestää useamman tunnin. Saman aiheuttaa muuten myös miehen parransänki, mistä johtuen meillä ei intohimoisia suudelmia juurikaan vaihdella.

"Taasko?" Mies varovasti kuiskaa. "Onhan ovi lukossa, ettet jää kiinni kelteisilläsi?"
Nostan etusormen hitaasti huulilleni vapauttaen ajokoiran kuonon ja vastaan:
"Se siun itselistautunut paras kaveri!". Mies piiloutuu pikaisesti peiton alle. Lapsen tutti tipahtaa hämmästyksestä pyöristyneiltä huulilta. On niin hiljaista että kuulen kärpäsen pörräävään keittiössä. Hetken päästä askeleet loitontuvat, auto käynnistyy ja koputtajat poistuvat.

Jessus sentään, luulisi että jehovillakin olisi kesälauantaina parempaa tekemistä kuin kiusata vääräuskoisia.

Juhannus tosiaan tuli ja meni.

Se on muuten uskomaton juttu millaisen hulabaloon sitä saakaan aikaan kun kotona vakuuttelee vihaisesti ja kiireellä autoa pakkaavalle miehelle ettei autossa jäljellä olevaan, neliösentin kokoiseen rakoseen tarvitse pakata vaippoja, koska jätin edellisellä mökkireissulla niitä sinne muhkean nipun.
Olinpas jälleen harvinaisen tietämätön siitä tosiseikasta, että mies oli tällä mainitulla edellisellä reissulla kulkenut hoitopöydän virkaa toimittavan hyllykön ohitse perässäni, pakannut tämän jemmaan jättämäni vaippanipun takaisin hoitolaukkuun ja mumissut autoon mennessään miten akkojen jälkiä saa aina korjata, eikä oma emäntä ainakaan muistaisi ottaa edes lasta mukaan jos se ei roikkusi leukalukossa nisästä kiinni.

Tunti ajelua autossa, jossa märkäpieree lapsi, vuotaa kaljalaatikko, kaljaroiskeita juo puli, pulia komentaa emäntä, emännälle huutaa selkäsärkyinen sekä orastavaa kuulovammaa manaava isäntä ja kaiken kruunaa ajorakki joka koittaa jahdata mökkitien laidassa juoksentelevia kissoja liikkuvasta autosta käsin, jolloin epätoivoisena huutaa kaikki, mukaanlukien pientareella kottikärryjään työntelevä maanviljelijä jonka pellon kautta aioin oikaista jos ajorakki pääsee kuskinpenkille asti.

Perillä vaippaongelmaan havahdutaan vasta kun lapsen reisiä pitkin valuu halpisvaipasta karannut le shit ja vaippoja ei todellakaan enää ole kuin kaksi, joista toinen on säästettävä paluumatkalle ellei halua kotona joutua siistimään turvakaukalollista vauvaa ja kräpändeerusta.
Huudetaan vääryyttä, etsitään syyllistä ja aloitetaan ongelmanratkaisu. Lähin kauppa 20kilometriä ja oletettavasti kiinni. Kotona olisi äitiyspakkauksessa tulleita kestovaippoja, mutta mökillä ei tietenkään edes harsoja tai ylimääräisiä pyyhkeitä joilla vuorata lapsen alusta.
Miesväki päättää aloittaa tilanteen innoittamana lähes juhannusperinteeksi muodostuneen ei-mene-niinku-strömsössä-kilpailun. Edellisinä vuosina on kilpailtu mm:

-lajitunnistuksesta (miesvieras hääräsi aamusella koristelemaan pihamaata perinteikkäästi, ovenpielessä seisoi pian komea juhannushaapa)

-oluen nopeimmasta viilennyksestä (miesvieraat valittivat jääkaapin pitävän oluet liian lämpimänä ja upottivat juomansa kannellisessa peltiroskiksessa keskelle järveä, josta sitten soutelivat nostamaan kolme juomaa kerrallaan. Huomautus, että tätä kokeilevan täytyy olla huolellinen ja hyvin vahva, vedellä täyttynyt peltiroskis kun painaa huomattavan paljon ja jos kannen kiinnitys pettää, ovat juomat järven pohjassa pysyvästi)

-nopeimmasta poistumisesta (miesvieraat päättivät lähteä soutuveneellä naisiin, ajattelematta minkälaisen vastaanoton saa kolme humalaista teekkaria näiden rantautuessa ilman lupaa maanviljelijöiden kotirantoihin vonkaamaan vaimoja. Haulikko ja useampikin vihainen vahtikoira taidettiin mainita)

Tämän vuotinen kisa siis innovaatio teemalla. Talouspaperista, kertakäyttöpefletistä ja sähköteipistä miesvoimin askarreltu vaippa kestää muuten vuotamatta noin 0,0001sekuntia. Pissat sai onneksi päällensä isäntä joka juuri samalla hetkellä esitteli ylpeänä luomustaan laiturilla istujille.
Ratkaisun ongelmaan keksi naisväki. Jäljellä olevaan vaippaan lisä- ja vaihtoimuksi terveysside, mieluiten yömallia (eli ERITTÄIN imukykyinen) ja kahdellakin vaipalla porskuttaa jo huomattavasti pitempään, poikkeustilanne tulee ainoastaan jos vaippaan tursahtaa vellit.

Lisään tähän loppuun vielä kaksi muuta terveysside-niksiä.

Siteestä saa oivan kauppalistapohjan puusilmäiselle isännälle. Punaisella tussilla siteeseen kirjoitettu KAUPASTA MAITOA ja lätkäisy teipistä jääkaapin oveen. Toimii katseenkiinnittäjä-muistilappuna oikeastaan missä vain, missä terveyssiteitä ei lätkitä normaalitilanteissa seiniin.

Jos pyöräillessä hiki valuu silmiin, iske terveysside kypärän ja otsan väliin. Ei valu enää. Muista kuitenkin siteen olemassaolo esimerkiksi kyläkaupassa käydessäsi, sillä minen halua kilpailijoita kylähullu-kisaan.

Näitä olisin laittanut lisää, jos en olisi mennyt googlaamaan niksipirkkaa. Nyt on taas tekemistä tuntikausiksi. Ainiin ja se viimeinen vaippa kesti kotiovelle, missä äänekäs ja märkä rups kertoi vaatteiden vaihdon olevan paikallaan. Sekä lapselta, että lasta kantavalta emännältä.

Koirailua huhtikuussa

Koirapäivityksistä nauttiville on taas kerrottavaa.

Raimo-puli heitti talviturkin, sekä eilen että tänään. Ei siis kirjaimellisesti turkki irronnut, siitä huolimatta että isäntä nosti kuonokarvoista takaisin laiturille. Haravalla aikoi naarata jos olisi pinnan alle ehtinyt. Koitti vähätellä vielä sankaruuttaan sanomalla:
"en ois muuten, muttakun se oli niin kalliskin"

Tunti sitten löysin kyseisen piskin seilaamasta jäälautalta keskeltä pihalampea. Ei se järjen jättiläinen tosiaankaan ole. Positiivista jos etsii, niin fööni kun huutaa niin lapsi nukkuu.

Isäntä päätti eilen myös kokeilla miten niin-suuri-ja-oi-mahtavan-pelottava vahtikoiramme reagoi naamiointipukuun, joka on ihmisen hajun peittämiseksi savustettu. Ohessa linkki vastaavan tyyliseen asuun:
http://www.safeway.fi/ghillie-suit-recon-naamiointiasu-p-1019.html

(Jos joku haluaa tietää miksi meiltä myös sellainen kaapista löytyy, se on ilmeisesti tarkoitettu parisuhteemme "leikkimielistä" kisaa varten, jossa koitamme saada vastapuolen henkivakuutusrahat aiheuttamalla odottamatta keskisuuri sydänkohtaus. Mies perustelisi pukua metsästysharrastuksella, mutta mies se onkin pelottelussa johdossa viimesyksystä asti pompattuaan muristen pusikosta pimeän aikaan allekirjottaneen palatessa kävelylenkiltä.)

Varoitin puvun ja idean vaaroista:
"jos puli puree, niin voit syyttää vain ja ainoastaan itseäsi"
Painun siis vähän ajan päästä miehen perässä pihalle ottaen koirat mukaani ja tarkkailen näytöstä. Puli iskee välittömästi kiinni hirven lapaluuhun, ajokoira pöljäilee juoksutusnarussa edestakaisin ja isäntä nousee metsänrajasta gorillamaisesti liikkuen kohti lammen yli tulevaa siltaa. Ajokoira näkee olion ja häntä aloittaa mielettömän vispauksen. Mies testaa kaikkea, paiskoo kiviä lampeen, hakkaa lahoja oksia poikki puuta vasten ja käyttäytyy muutenkin kuin kiljua kiskonut kameli hyppien pihakeinuun, liikkuen neljällä raajalla ja kiljuen ja muristen. Ajokoira meinaa ratketa riemusta, mutta Puli makaa ja syö luuta. Ei kiinnosta. Isäntä luovuttaa lopulta ja toteaa että ei tuo taida kotipihalla reagoida mihinkään, huono vahti. 
Tänä aamuna sitten jouduin taas saattamaan pulin pihalle, koska rappujen edessä oli kuolettavan vaarallinen oranssi harava.

Sisäpiirin sekopäisyyttä.

Sain eilen puhelun huolestuneelta vanhemmalta naisihmiseltä, rouva K:lta joka ilmeisesti oli taas mennyt lukemaan jotakin elämäntapalehteä tai katsomaan tiedeohjelmaa, jota ei ole suunniteltu hajamielisille tai muuten vain höperöille ihmisille jotka ovat vuosikymmeniä turmelleet aivosolujaan alkoholilla, tai siihen verrattavissa olevilla aineilla.

-"Siun pitää nyt katsoa ettet syötä sitä lastas liikaa, ettei siitä tule aikuisena ylipainoinen!" 

Miun poika on tosiaan vielä alle neljäkuukautinen ja rintamaidolla. Puhelun johdosta jaan kuitenkin tämän lähemmäs kuusikymppisen, erittäin omalaatuisen ja vahvasti alkoholisoituneen, mutta harmittoman väriläiskän mielenliikkeitä.

Rouva K käytti yli vuoden hajuvettä huulikiiltona, koska ulkomailta nahkatakkisedältä ostettu piraatti Chanel 5 oli pakattu lasiseen pulloon joka kooltaan vastasi huulirasvapulloa. "Chanel 5" joka oli kirjoitettu purkin kylkeen isoimmalla mahdollisella fontilla, ei kuitenkaan tehnyt sisältöä selväksi. Asia tuli ilmi vasta kun rouva K lisäsi hajuvettä huulilleen kahvipöydässä ja ystävällisesti huomautin että etanolia saa isommissa pakkauksissa ihan lähikaupasta ja varmasti litrahinnaltaan edullisemmin kuin ahtaan basaarin takapihalta. Turvallisuudesta nyt puhumattakaan. Rouva K myönsi olleensa hyvin pettynyt ostamaansa huulikiiltoon sen pistävän maun ja lyhyen kiillon takia, mutta oli säästäväisyydessään päättänyt käyttää sen loppuun, koska palautus oli mahdotonta.

Jos joku ihmettelee kuinka kestän mieheni Roope Ankkamaisia säästäväisyyspuuskia, jolloin saan kuulla kunniani euron limsatölkin ostosta kun kotona olisi mehuakin, tai sitä kilohinnaltaan euron kalliimpaa jauhelihaa ostoskoriin nostettuani, niin syynä on parisuhteemme kieroutunut huumorintaju (toisinsanoen, se ei ole aina ihan tosissaan ja vetää joskus showta kun todistajia on paikalla), sekä vuosikymmeniä tuntemani rouva K.

Kun rouva K ostaa, hän ostaa halvalla, paljon, romua ja säästääkseen. Kirppikseltä tarttuu tusinoittain hyödyttömiä ja kulahtaneita koriste-esineitä, lehtien välistä keräillään ilmaiset näytepakkaukset ja kauppojen kassalta voi huomaamatta napata sen läpinäkyvän muovipussirullan, johon kassat tarjoutuvat pakkaamaan pakasteet. Rouva sitten säästelee kaapissa romujaan ja lahjoittaa pahaa-aavistamattomille sukulaisilleen lahjoina esimerkiksi "tester" tai "free" merkkistä kosmetiikkaa, jota sitten pakkailee edellisvuoden jo kertaalleen uusiokäytettyihin joulupapereihin ja kantaa perille s-marketin läpinäkyvässä pussissa. Mutta ajatushan se on tärkein.

Nuudelipussi hintaan 3euroa kappale on kova hinta, varsinkin ihmiselle joka ei syö nuudeleita, mutta kun ostaa neljä, saa kaupanpäälle MUNAKELLON! Munakellossa oli edellisellä vierailullani jo lähemmäs kolmesenttinen pölykerros. Vaikka parasta-ennen päiväys on nuudelien kohdalla pitkä, on tuote jo vuosia sitten vanhentunut mutta siitä huolimatta yhä kaapissa. Kun rouvan silmä vältti, heitin pois avaamattoman siirapin jonka parasta ennen päiväys oli 1997.

Sama nainen myös pakkasi ulkomaan matkalleen muovikasseja, jottei kohteesta joudu niitä ostamaan. Lomavalokuvissa rouva istuu humalassa turbaani päässä, kamelin selässä, prisman vihreä logo ranteesta roikkuen. Taustalla näkyy allekirjoittanut, puistelemassa epäuskoisena päätäänsä. 

Hajuvesi-episodin lisäksi myrkytystietokeskus on joutunut konsultoimaan minua rouvaa koskien mm. astianpesuaineen takia. Lapsoset olivat tehneet rouvan asunnolla saippuakuplia ja lasissa sojottava pilli sai rouvan luulemaan nestetta päärynämehuksi, jota ei sovi heittää pois. Koska kurkun kostuttaminen ei rouvalle ollut mitenkään vieras asia, lorahti saippualiuos varmaankin makuhermojen ohi rakkoon asti ennenkuin suusta sitkeästi ulos tunkevat saippuakuplat saivat rouvan havahtumaan ja naamavärkin hakeutumaan kohti vessanpönttöä. 

Omatoiminen vatsahuuhtelu ei kuitenkaan valitettavasti saanut rouvan päätä selvenemään, sillä seuraavana päivänä hän hävitti lasinsa ja pesi hiuksensa karvanpoistoaineella.

Terveisin Emmi.

Makeaa sanoi ukkoni kahvista.

Joskus mietityttää että mitä geenejä on nyt mennytkään jatkamaan.

Poika on perinyt isänsä hermot ja äitinsä ruokahalun. 
Siitä huolimatta että kierähti eilen omatoimisesti vatsalleen, saa nyt raivareita kun kukaan ei auta. Jos autat, niin suuttuu kun ei saanut tehdä itse. 

Jos erehtyy liian lähelle tahmanäppiä, tarttuu sälli rintaliiveistä kiinni ja imaisee, minkä jälkeen irti pääseminen vaatii ravistelua jonka yhteydessä varmaan repeytyisi nisä tuon hampaattoman rotweilerin suuhun. Ote pitää tiukkana, vaikka poika muuten vaipuisi nukkumatin syleilyyn.
Samanlainen pikaliimakiinnitys on havaittu takavuosina allekirjoittaneen baarireissujen jälkeen, kun pitsarasiaa on koitettu raastaa nukkuvan emännän kourista tämän kuolatessa aamukuudelta sohvalla. Ei irtoa ei.

Miehen puhelimessa olisi kuva todisteena otteen pitävyydestä, mutta säästän mielenterveytenne maitorauhasteni ihailulta ihan häveliäisyyssyistä.

Tietysti se seikka, etten itse esittele fotojen muodossa riiputtimiani, ei estä isäntää tekemästä niin. Otos, jota isäntä kutsuu nimellä "Bosa-on-yhtä-iso-kuin-pojan-pää" on kiertänyt ainakin urokseni suvun naisten katseiden alla varsin kattavasti. Ei sillä että pahastuisin (niin kauan kuin esimerkiksi miehen työkaverit eivät pääse käsiksi kuvaan), mutta olisi kiva tietää ennakkoon, eikä vasta sitten kun puhelinta työnnetään pahaa-aavistamattoman anopin kouraan.

Isännällä tuntuu olevan muutenkin hakusessa kirjoittamattomat (mielestäni kuitenkin varsin hyvin tiedossa olevat) säännöt joita olen parisuhteelle asettanut. Ymmärrän säästäväisyyden ja tunnearvon mutta liika on liikaa!

Viime kesänä poltimme lähes kaksi päivää pahvilaatikoita autotallista, joka muutettiin varastoksi. Miehen päähän pitää iskostaa ilmeisesti lekalla, että elektroniikan voi laittaa takuuseen ilman alkuperäispakkauksiakin, sillä niitä on jälleen kertynyt riesaksi asti.

Myös erinäiset eväs- ja säilytyspakkaukset ottavat ohimoon, sillä säilytystilaa jo tyhjänä suunnattoman paljon vievät rasiavarastot eivät ole järjellisessä suhteessa tilan kanssa. Täysinä ne veisivät jotakuinkin jokaisen kaapin ja kolon keittiöstä, sekä luultavasti varsin suuren osan olohuoneestakin. Ihan sama onko tupperwarea, jos puoliinkaan ei löydy edes kantta.

Lootien aiheuttaman närän lisäksi yllätykseni oli melkoinen kun varaston perukoilta löytyi ilmakiväärien ja erinäisten rakennustarvikkeiden alta parkitsematon majavannahka. Tyrmistys oli lähes yhtä suuri kuin kalsarilaatikosta löytyneiden haulikonpanosten kohdalla.

Kerätessäni jälleen pöydältä mehulaseja joissa on sentti mehua pohjalla, ihmettelen miksi säästäväisyys ei yllä tähän asti? Eikö sitä viimeistä tilkkaa voi juoda pois, tai vastaavasti kaataa lasiin vähemmän tavaraa? Kuitenkin pihiys riittää siihen mehuun asti, juomasta tehdään niin laimeaa että tynnyriin tiputettu yksinäinen mansikka toisi enemmän makua kielelle.

Mökillä kahvia juodessani tipahti makeutusainerasia kahvikuppiin kastellen sisällä olevat tabletit. Ohimosuoni sykkien mies erotteli kastuneet makeutusaineet erikseen puhtaista ja pakkasi käyttökelpoiset tee-se-itse malliseen annostelijaan jonka rakensi muovimukista ja sähköteipistä. Katsellessani vastapäätä istuvaa kälyäni, joka seurasi veljensä puuhia hämmentyneen epäuskon vallassa, pystyin vain miettimään:
MIKSI MIELENTERVEYTTÄNI KOETELLAAN JATKUVALLA SYÖTÖLLÄ?!?

Kristillinen tasajako.

Miehet ovat omistushaluisia.

Ja ei, en puhu ainoastaan omasta ukostani, vaan kolmijalkaisista yleensä. Omistushaluisuudesta voin kuitenkin käyttää esimerkkinä jokaisella kaupunkireissulla tapahtuvaa, lähes veriseksi yltyvää käsikähmää ja väittelyä siitä kumpi saakaan työnnellä rattaissa istuvaa pientä michelin-ukkoa. Kiristän mieheltä luvan ostaa suklaata ja mies työntelee kevyitä matkarattaita tienpäällysteellä nokka ja pikkurilli ylpeästi pystyssä, samalla kun allekirjoittanut raahaa naama punaisena ja puuskuttaen kahden viikon ruokaostoksia helteessä valuva snickerssi huulenpielessä roikkuen, sille farmariautolle joka parkkeerattiin vain kilometrin päähän. Vuoden mies-palkinto menee kenelle?

Tietysti jos poikaa tulisi työnnellä haastavammassa maastossa, vaikkapa rantahiekalla tai metrisessä heinikossa, on minun vuoroni eikä palkkiosuklaata heru. Siellä se ukko painelee jossakin edellä ja allekirjoittanut hikoilee kuin turvonnut uunikalkkuna perässä, koittaen pitää huolta ettei lapsesta tule epätasaisessa maastossa kärähtänyttä munakokkelia, aurinkosuojan pomppiessa joka kumpareessa pystyasentoon. Myönnettävä on, että mies ei tee tätä laiskuttaan. Syynä on kipeä selkä, jonka rasittaminen kostautuu illalla molemmille. Jos mies ei säryn yllättäessä raivoa, niin se ruinaa hieromaan tai passaamaan. Huomattavasti helpommalla pääsee kun hoitaa raskaimman osan päivisin, ni saa sitten illalla itsekin nostaa jalat pöydälle ja huokaista. Saattaa saada jopa pikkaisen palvelua, jos nätisti erehtyy pyytämään iltapalaa sohvapöydälle.

Omistushaluinen on ollut myös tönömme entinen asukas. Varastothan ovat täynnä nyt jo edesmenneen mieshenkilön tavaroita, joista suurin osa on ruosteessa, rikki, tai järjettömän raskaita käyttää. Kaikki mahdollinen on säästetty, joten varastoista löytyy suuret määrät erinäistä pahvia, pakkausta, rasiaa ja rakennustarviketta, jota ei kukaan täysijärkinen asuntoonsa laittaisi. Sekundaa, sanoo tämä nainen samalla kun mies tuumaa ettei heitetä, kun voi tarvita joskus. Se, mihin voitaisiin käyttää kirkkaan oransseja haljenneita kaakeleita, tai hiirenpaskassa uivia ruostekukkaisia teräskattiloita, ei ole vielä minulle selvinnyt. Jos joku nyt tarvii, niin saa hakea.

Ruosteisia työkaluja lajitellessani huomasin jokaikisessä kaiverruksen mallia etunimi-sukunimi, joskus perässä myös henkilötunnus. Varrettomassa haravassa, haljenneessa lapiossa, kottikärryissä, lekassa, vasarassa... Ymmärrän omistajan nimen laittamisen esimerkiksi polkupyörään joita varastellaan tasaiseen tahtiin täältä maaltakin, mutta jotenkin ajatus yön pimeydessä varastosta lapioita varastelevista, valuraudasta valmistetuilla kottikärryillä ryöstösaalista kuljettavista, maanviljelijöitä pakoon pinkovista pitkäkyntisistä on absurdi.

Valurautaista mallia oli muuten myös vääntynyt lumikola, jolla mies kipeine selkineen oli useamman vuoden lykkinyt kinoksia, ennenkuin eräs Emmistin tuli taloon ja huomautti että on olemassa kolia jotka on valmistettu niinkin moderneista aineksista kuten muovi ja alumiini. Jääräpäisenä otuksena mies suosi vielä muutaman viikon kieroa rautakolaa, ennenkuin suostui myöntämään että senhän voisi uusiokäyttää vaikkapa koiraesteenä biojätekuopalle. Siellä se nyt seisoo pihan perällä keskellä kesää, näennäisesti estämästä kulkua autotallivaraston taakse.

En juurikaan kiljunut riemusta kun mies tuli keväällä silmät loistaen kertomaan että löysi toisesta varastosta uuden kolan itselleen, lasikuitua, terästä ja pienen norsun kokoinen. Ei kuulema hajoa niin herkästi kuin muovinen. Voin luvata että jos isäntä jollain ilveellä saakin sen varastosta pihamaalle purkamatta varaston seinää, niin ei se sillä lunta saa puskettua vaikka nyt koko kesän treenaisi urakkaa varten. Aikoo se kuitenkin sitkeästi yrittää, sillä menin sanomaan ettei onnistu. Periaatteesta meinaa nyt sitten todistaa että olen väärässä. En uskaltanut ehdottaa, että aloittaisi harjottelun työntelemällä poikaa rattaissa rantahiekalla. Totesin vain, että seinää et sitten pura. Siihen jäi ukko miettimään mittasuhteita ja laskeskelemaan kulmaa jossa kolan saa ovesta ulos ilman että karmit on kaulassa. Pitäähän miehellä projekti olla. On se kaheli, mutta jokainenhan hakeutuu kaltaiseensa seuraan.



Meinaan muuten lisäillä aiemmin facebookissa postaamani jutut tännekin, joskin en varmaankaan enää tänään, koska olen laiska.

Terveisin Emmi

Niin mikä biisi?

Jos tässä kylässä jaettaisiin kylähullun titteli vaikkapa viikottain, olisin kärkisijalla jo toista vuotta.

Anteeksi sille raitapaitaiselle rouvalle joka meinasi nissanillaan ajaa ojaan kun kävelin maantiellä vastaan. Anteeksi myös niille 14(?!?!) muulle vastaantulijalle, jotka kilometrin aikana tulivat vastaan. Miksi ruuhka-aika iskee maaseudulla aina silloin kun eniten toivoo ettei kukaan näkisi?!

Sitten voisin tietysti selittää myös lukijoille mitä on tapahtunut.

Sunnuntai iltapäivä. Erinäisiin pakollisiin töihin vedoten koirat viettivät päivänsä pihatarhauksessa, mistä allekirjoittanut tunti syyllisyyttä. Lapsi unilla, mieskin ruokittu, joten koiralenkki vaikutti hyvälle ajatukselle. Päätinpä pistää elämän kerralla risaiseksi ja napata jääkaapista yksinäisyyttään parkuvan oluen kouraani ja painua matkaan. 

Pulin voi maantieltä poistuttaessa laskea irti, mutta isännän ajokoira on pidettävä kytkettynä jos ei halua juosta pitkin maita ja mantuja vatsamakkarat hyllyen ja kiljahdellen koiran nimeä kuin kaistapäinen kameli. Ajorakki ei pienen kävelyn jälkeen juuri vedä, joten toistin aiemmilla lenkeillä hyväksi havaitun keinon ja liitin pulin hihnan ajokin hihnaan, sitten koko viritelmä klipsillä kiinni farkkujen nappireikään ja kädet vapautuivat nalleoluelle ja kumisaapasfirman matkapuhelimelle.

Avaan oluen vasta paluumatkalla janon yllättäessä. Suunnittelen kuvaavani tienlaidassa olevaa koivua, johon on jokin tuomenkehrääjäkoin kaltainen hyönteinen tehnyt hienon pussukan jonka sisällä kiemurtelee tuhansittain pieniä matoja. Puli painelee jo sadan metrin päässä kun asettaudun tukevaan haara-asentoon ja aloitan kuvaamisen. Epäonnistunut otos, rytkähdys, karannut kirosana ja huomaan makaavani ilman housuja, likomärkänä ojanpohjalla roikkuen toisella kädellä farkkujen lahkeessa ja pidellen toisella kädellä lähes tyhjää tölkkiä taivasta kohden. Ajokoira tempoo kuin kaistapää, kuulen kankaan repeytyvän ja sinkoan tölkin takaisin tielle tarttuen toisellakin kädellä housuihin, jotka ovat kaikkea muuta kuin jalassa.

Jänis. Rusakko. Hornankorvainen pirulainen, joka olisi ansainnut joutua ajorakin suuhun. MIKSI se odotti että pääsemme kohdalle ennenkuin singahti metrin päästä tien yli?

Nousen ojasta kiskoen hulluksi tullutta koiraa pois ojan takana olevasta nokkospuskasta. Puli on rähinän hälyttämänä juossut vierelle ja sen matkalta poimima tyhjä kaljatölkki vaimentaa kimeän haukun. Kiskon oksankappaleita hiuksista, sidon ajokoiran puuhun ja tarkastelen housuja. Käyttökelvottomat. Nappi kadonnut, vetoketju napsahtanut irti ja suunnilleen jokainen saumaus pettänyt niin, ettei ole toivoakaan saada niitä kestämään jalassa kotimatkaa. Jalassa enää ei-niin valkoiset sandaalit ja jostakin laatikon pohjalta kaivetut yli kymmenvuotiaat neonvihreät stringit, joissa batman-logo. Olisi edes pitkä t-paita, mutta kirkkaansininen lyhythihainen paita ennemmin repeää kuin suostuu peittämään paljaat pakarani. Kännykän näyttö halki ja kastunut. En uskalla koota uusiksi ennen kuivattelua, joten tungen sen rintaliiveihini ja mietin lyhyintä reittiä kotiin. Sandaalivalinta estää valitsemasta suorinta reittiä metsän läpi, joten valmistaudun nöyryytykseen ja alan askeltaa kohti kotia.

Hiekkatie päättyy ja maantie alkaa. Molemmat koirat alkavat piruillessaan vetää niin lujaa että joudun sujauttamaan tyhjän tölkin (minen roskaa!) rintaliiveihin kolmanneksi maitorauhaseksi ja roikkumaan hihnoissa kaksin käsin. Mutkan takaa ilmestyy auto, toinen, kolmas... yritän nolona käännellä kasvojani poispäin, siltä varalta että joku nopeasorminen ehtii napata kuvan. Muistinko sanoa että paloin pahoin toissapäinä ja muistutan väriltäni tomaattia? Kaikkialta muualta paitsi niistä kuraisista, paljaista pakaroista. Ai kun kiva, takaakin alkaa tulla autoja, jotka hidastavat jo reilun matkan päässä ihaillakseen maidonvalkoisen kankkuni näkyä. Kääräisen hartioilla roikkuvat farkunriekaleet kaulahuivimäiseksi viritykseksi ja nostan leukani pystyyn. No ollaan sitten saatana koko rahalla! Kaivan kaljatölkin rintojeni välistä, nostelen vastaantulijoille maljaa ja kääntyessäni kotipihaan kumarran vielä viimeiselle kuskille, joka punastuneista kasvoista päätellen on niin nuori ettei ole oikeassa elämässä yhtä vähäpukeista naisihmistä nähnyt.

Kotiterassilla radiokin vittuilee. Sinisabotage-Levikset repee.

Kiitos tästäkin, toivoo Emmi.

Aloitus.

Jo hetken aikaa on lähipiirini sosiaalisessa mediassa alkanut ehdotella blogin perustamista, tarkoituksenaan kenties saattaa minut tai perheeni naurunalaiseksi muidenkin kuin tuttujen silmissä. Vastasin haasteeseen, tässä olen.
Jokuista karvaa vaille kolkytvee, kihloissa, neljäkuukautinen poika, omakotitalo, ajokoira ja puli. Ei siis sellainen juoppo, mutta googlaamalla saa rodusta tietoa jos tarkemmin haluaa asiasta tietää. Perustiedot jaettu kaikille, ulkoasu vielä muokkaamatta ja jutut kertomatta. Kiitos ja anteeksi jo etukäteen.