Yliherkkä ego.

Mies on joka perkeleen asiassa parempi kuin minä. Kun ehdotin suhteen alkupuolella rullaluistelua, ajatellen että siinä on laji joka on molemmille uusi ja hauska opetella yhdessä, ei tullut mieleenkään että mies on harrastanut noin kymmentä eri lajia joka kehittää lihaskuntoa ja koordinaatiota ja on sen takia fyysisesti sulava kuin delfiini avomerellä vaikka sidottaisiin silmät ja laitettaisiin tekemään debyytti nuorallatanssijana. Kun meikäläisen elopaino isketään pienten rullien päälle, on viihdearvo taattu ja katastrofin ainekset koossa. Päällä kirraavat kaikki mahdolliset suojaimet ja tekisi vielä mieli varuiksi sitoa etu- ja takapuolelle torsoa tyynyt ja pistää päähän pyöräilykypärän sijasta jonkinlainen jääkiekkomaski jotta ei hampaat menisi, ne kun ovat kalliita uusia. Koska mies on herkästi innostuva, oli uusia ja kalliita vekottimia testattava välittömästi. Vetäessäni maantien laidassa luistimia jalkaani tunsin paniikin hiipivän kauluksesta sisään. Lähdin luisuun ja tarrasin kaksin käsin postilaatikkoon lähes lennättäen itseni pääedeltä niiden yli takana odottavaan risukkoon. Katselin kauhuissani kuinka mies teki muutaman tunnustelevan vedon ja teki tyylipuhtaan piruetin keskellä tietä ja väisti muutamalla hallitulla potkulla ohiajavaa autoa.
"Ei saatana, nyt kyllä autat nää jalasta" kiljaisin ja lensin ahterilleni.

Sille tuli ekaa kertaa se turhautuneen säälivä ilme, kun se tajusi etten tosiaan ole, enkä tule koskaan olemaan sellainen urheilullinen pimu jota kelpaa ylpeänä esitellä kavereille kun on yhdessä patikoitu syyslomalla kolmisen viikkoa lapissa. Teltassa voin kyllä yöpyä, mutta en kyllä kävele metriäkään jos kohteessa ei odota joko jalopeno-ananas-salamipitsa ja seisova salaattipöytä, tai laatikko kaljaa. Okei, nykyään en kävelisi kun sen pitsan takia, enkä välttämättä senkään koska mukana pitäisi raahata kymmenkiloista kakaraa ja kassia jossa on vaippoja, mehua ja nokkamuki, hoitoalusta, jotakin marja/hedelmäsosetta, useampi tutti sekä sekalainen valikoima rättejä ja vaihtovaatteita. Vaihtoehtoisesti pitäisi lykkiä rattaita jonka renkaat jumittavat ja jonka toinen kämmenpehmuste on ärsyttävästi revennyt ja valuu epäoptimaaliselle korkeudelle joka kymmenes metri.

Rullaluistimien toisella testauskerralla valittiin vähemmän vilkasliikkeinen tie. Asfaltti ei ollut mitä mainion ja edessä odotti kukkula jos toinenkin, mutta epätoivosta huolimatta päätin yrittää. Mies sujahti ohi kuin ohjus ja kaartoi kukkulan taakse nopealla potkusarjalla. Tutisin ja koitin sätkiä ylämäkeen siitä huolimatta että jokainen soluni parkui ja muistutti että jos vauhti loppuu, palaan lähtöpisteeseeni moninkertaistetulla liikevoimalla. Kukaan oletettavasti nähnyt kun konttasin viimeiset metrit, kun en uskaltanut kompastumisen jälkeen enää nousta pystyyn sillä alamäki päättyi t-risteykseen, kaiteeseen ja järveen. Tien tasoituttua kiipesin valopylvästä pitkin pystyyn ja aloitin leveässä hara-asennossa potkimisen, pitäen kädet levällään sivuilla, jotta yhtäkkinen hiekoitussepeli ei pysäyttäisi matkaani ja lähettäisi minua ensiapuun. Mies tuli mutkan takaa eteeni ja luisteli osan matkasta takaperin piirtäen komeita ympyröitä asfalttiin. Alkoi vituttaa.

"Potkit väärin, kato pitää käyttää tätä osaa jalasta.." aloitti mies.
"NYT MENET SAATANA SIITÄ NEUVOMASTA!" ärähdin, hyvin tietoisena siitä että läheisellä sillalla onkiva ukkoporukka meinasi tukehtua nauruunsa nähdessään hikipäässä sätkivän ja punoittavan ruhoni rullien päällä.
"Mie koitan vaan auttaa, ku tuo ei näytä sujuvan" tuumasi mies, eikä älynnyt että eniten otti päähän se asiantunteva sävy ja brassaileva luisteleminen horisonttiin. Mies oli ollut niillä hornanrullilla tasan yhtä kauan kuin minäkin ja käyttäytyi kuin olisi ammattilainen ja opettaisi lasta. Sanomattakin on selvää, että yhteiseksi suunniteltu harrastus jäi kun toinen ei oppinut, toinen osasi jo ja luistimet suojineen makaavat nykyään ulkovarastossa ja aiheuttavat ärtymyksen ja nöyryytyksen aallon joka kerta kun osuvat silmiini.

Suunnilleen samanlainen tarina tuli talvisesta lumikenkäily/hiihtoreissusta, kun mies nauroi minun päädyttyä alle metrin korkuiselta nyppylältä naamalleni lumeen, ottaen vastaan käsilläni jotka upposivat hartioita myöten hankeen. Ylös en päässyt ennen suksien irrottamista ja halutessani välttää samanlaisen fiaskon, vaihdettiin välineet päittäin. Kohteena oli lähistöllä asuvan sukulaismiehen talo ja matka oli aikalailla fyysisten kykyjeni ja motivaationi rajoilla, mutta miestä miellyttääkseni olin suostunut retkeen. Tietämättäni oli mies valinnut reitin pitkän kaavan mukaan ja pelkkään menomatkaan meni lähemmäs kolmatta tuntia, jonka jälkeen olin täysin valmis tilaamaan taksin viemään minut lähimpään pitseriaan tai kuppilaan jossa saa minttukaakaon pinnalle pyörähdyksen kermavaahtoa. Perillä sain kuitenkin kupin kahvia, pullaa ja tarvitsemani lepotauon ennen paluumatkaa, joten jätin lopulta taksin tilaamatta ja pidin isoimmat kirosanat pääni sisällä. Paluumatkareitiksi valikoitui mutkitteleva järvi jonka pehmeään lumeen jopa lumikengät upposivat, hidastaen paluumatkaa enemmän kuin menomatkan risukot aiemmin. Koska mies on hoikka ja sirorakenteinen, jaksoi ajokoira kiskoa suksien päällä seisovaa isäntäänsä jäällä kuin moottorivene vesihiihtäjää. Jäin auttamattomasti jälkeen ja arvaatteko? Alkoi vituttaa. Mies kaarteli valjakkonsa vetämänä edestakaisin hoputtamaan, kannustamaan ja neuvomaan lumikenkätekniikassa naista, joka märkänä, nälkäisenä ja väsyneenä käski jälleen pitää suun kiinni ja pysyä kaukana iskuetäisyydeltä. Kotiin päästyäni vannoin ettei toista reissua enää tule koska en joko osaa tai jaksa ja lumikeleillä liikkumiset ovatkin rajoittuneet läheisen metsätien koiralenkkiin tai roskien vientiin.

Vielä kolmas esimerkki, ennenkuin menen itse asiaan. Kesäinen pyörälenkki. Mies hankkii minullekin kolmivaihteisen mummomallin polkupyörän ja ehdottaa pyöräilyä, sillä on itse harrastanut mm. maantiepyöräilyä ja esittelee ylpeänä oman pyöränsä renkaita, jossa on jokin tumma juova jonka ansiosta pääsee ajamaan mutkiinkin ainakin satasta ilman vaaraa että kaatuu. Tässä vaiheessa hälytyskelloni jo soivat ja alan epäröidä.
"Mennäänhän suorinta tietä ja mihin?" kysyn ja mies ehdottaa terassiolutta tai siideriä. Hieman vastahakoisena suostun muistellen teinivuosia jolloin tehtiin moninkertaisia lenkkejä puolet lyhyemmässä ajassa, nythän aikaa oli varattu lähes koko päivä. Sitähän en tietenkään ollut ottanut huomioon että välillä oli lähes kymmenen vuotta aikaa ja hanurini leveys lähes tuplaantunut. Jo menomatkalla huomasin että polkupyörä tarvitsisi iskunvaimentimet, sillä jokainen kuoppa aiheutti iskun josta tuli mieleen se ääni jonka pesäpallo tekee iskeytyessään lyöjän mailaan. Maiskahtavat kosahdukset tulivat usein sarjoina, kun tietä ei ollut joko paikattu tai oli paikattu huonosti. Koska tiedossa oli kesäinen terassireissu jossa voi törmätä vaikka keneen ja olen tunnetusti ajoittain turhamainen, olin pakannut käsilaukkuuni korkokengät ja poljin vauhtia paljain jaloin.
Tässä kohtaa täytyy ilmoittaa, että koska terassilla ei käydä usein, maistui useampi siideri ja ajokunto oli paluumatkalla sen mukainen. Mutkaista tietä polkiessani kauhaisin ojan kautta useamman kerran ja kirosin kosteana maatessani harjoittamattomia ajotaitojani, vaikka tosisyy voisi löytyä imelistä terassijuomista joita nauttiessa nauru raikui. Johonkin matkanvarrelle tipahti laukusta toinen korkokenkä ja kirosanat lentelivät hiljaiseen jo hämärään iltaan. Mies jälleen vuorotellen kannusti, vuorotellen uhkaili ja kaartoi ajoittain horisonttiin vain palatakseen hetken kuluttua takaisin ja sadatteli hidasta edistymistäni. Kotipihalla vannoin että tämä oli vihoviimeinen ulkoilureissu miehen kanssa joka ei osaa mitoittaa voimavarojani järkevästi vaan optimistisesti odottaa että ajelen nollapohjalta kymmeniä kilometrejä päivässä. Vielä viikon päästä jouduin istumaan tyynyllä ja käyttämään pihallakin aamutossuja, polkimien jalkoihini tuomia rakkuloita voivotellen.

Sitten itse asiaan. Se ainoa asia jossa olen todistetusti miestäni parempi: englanti. Mies lähettää armaan pelikonsolinsa kautta viestiä rapakon taakse ja pyytää etukäteen etten naura. Mies puhuu ja vakavana kuuntelen, todeten mielessäni että vaikka viestin voi periaatteessa ymmärtää, saattaa pelikaveri joutua juomaan muutaman pintin viestiä kuunnellessaan, ennenkuin osaa katsoa sanajärjestyksen ja aikamuotojen ohi. Hetken harkittuaan mies kysyy
"eikö se mee näin?" ja valitsin vilkkuu "lähetä" napin päällä.
Ehdotan oikeaa sanajärjestystä ja lausun kieliopillisesti oikean lauseen ääneen.
Mies raivostuu. "No en v*ttu laita mitää ku pitää olla nii v*tun justiinsa!"
Koitan nopeasti paikata, että käy se niinkuin aiemminkin, minäkin kyllä ymmärsin sisällön aiemmin ja osasin korjata kysymättä mitä haluttiin sanoa, mutta on myöhäistä. Mies deletoi viestin, toteaa ettei enää ikinä laita mitään jos olen paikalla ja jään miettimään fiilistä joka rullaluistelusta jäi. Ymmärtäisiköhän se että fiilis on sama?