Kauppareissu.

Suunnittelen kouluttavani koiria matkalla ja eteisessä jonon jatkoksi ilmestyy pikkumies, jonka ojentaessa lenkkareitaan ei vain voi sanoa ei. Isäntä nostaa leveästi hymyilevän pikkumiehen kantolaitteeseen ja kiinnittää kaikki miljoona turvaremmiä. "Tippu! Tippu!" pelkää pikku-ukko, kunnes huomaa ettei vaaraa ole. Koirat vetävät innoissaan siksakkia naruissa, saavat kiskontahuutohepulit rullaluistelijan tullessa vastaan ja kantorepusta kuuluu terävä käsky "HIIJAA!". Suojatiellä autoilijat jättäytyvät varmuuden vuoksi yli viiden metrin päähän ja antavat tilaa, luultavasti saadakseen ihmetellä sekalaumamme menoa. Ohikulkijat hidastavat vauhtinsa alle kahteenkymppiin ja alkaa jo naurattaa. Luulen että harvemmin on tällä kylällä vastaavaa nähtävyyttä marssinut. Alikulkutunnelin kohdalla sama rullaluistelija ohittaa meidät jälleen ja kiskontahuutohepuli toistuu. Menee useampi minuutti ennenkuin saan hihnat taas ojennukseen, kaikkien turvat tukkoon ja matka voi jatkua. Lapsi lauleskelee mennessään ja nauttii nyksähtelevästä kyydistä. Vastaan tulee vielä muutama psykiatrisen osaston ylionnellinen asukas ja saan vaivoin koirat pysymään aisoissa. Hieman ennen kauppaa jäävät koirat itsepintaisesti nuuhkimaan piennarta ja pienen odottelun jälkeen päätän itsekin vilkaista onko siellä raato tai muu Pulin turkkiin tarttuva hajustin. Housut. Liassa ryvettyneet, siististi mytylle riisutut housut, joiden haaraosassa valtava pökäle. Raahaan koiria eteenpäin ja näen jalkakäytävän toisella puolella parin kenkiä. Päätän pitää koirat polvitaivetuntumassa ja kävelen viimeiset metrit kaupan pihaan.

Koiraparkki. Ärsyttävä mutkalla oleva rautakoukku, johon koirien sitominen on tehty niin hankalaksi että touhuun menisi minulta viitisen minuuttia, vaikkei selässä olisikaan yli kymmenkiloista jälkikasvua. Parkkipaikalla maasturista nousee minulle vieras mies joka marssii suoraan viereen ja haluaa auttaa. Suostun, vaikka suurin työ on jo tehty ja ajokoira on Houdinin kestävässä solmussa. Viritystäni ihmetellessään selitän, että ajokoira osaa pujottautua valjaista, pureksia narun poikki ja suorittaa katoamistempun noin kahdessa minuutissa, ellen suorita tarvittavia varotoimia ja lähestulkoon nido koko koiraa seinään kiinni. Mies naureskelee ja kertoo omistavansa pienen lauman nelijalkaisia itsekin ja poistuu takavasemmalle. Kerään kaupassa äkkiä kolme tarvittavaa tavaraa: sukkapuikot kokoa neljä, valkoisia lämpökynttilöitä ja geisha-suklaapatukan, pyydän lasta lopettamaan jatkuvana virtana toistuvan "APUA!" huutonsa ja astelen kassalle jossa naamansa pokerilla pitävä kassatäti piippaa ostokset jotka kerään pikaisesti kangaskassiin ja juoksen tukka putkella ulos. Ajokoiran stressikuolat ylettyvät katkeamattomana virtana huulista asfalttiin, mutta elukat ovat tallella. Työnnän laulavan lapsen suuhun palan suklaata ja aloitan kotimatkan "NAM-NAM" maiskutuksen lomassa. Uudella kotikadullamme koitan vielä laskea kuinka monella naapureista onkaan sohva terassikalusteena, mutta koska osa rivitaloista osoittaa erisuuntaan saan tulokseksi vain neljä. Kotiovella koitan vielä valehdella miehelle etten sortunut suklaan ostoon, unohtaen lapsen ruskeaksi tahriutuneen naaman.
"Söitkö sinä suklaata?" kysyy isukki.
"Eh-en" vastaa sukkiaan kiskova puolitoistavuotias ja juoksee jalat läpsyen etsimään kissafiguuriaan.
"Taitaa vaan pitää siun puolia" toteaa armaani ja marssii kalsareissaan pojan perässä olohuoneeseen.

Kevät tulloo!

Joka kerta kun kumarrun kannettava tietokone sylissäni kurkottamaan mehua sohvapöydältä, painaa elintasokumpuni läppärin kosketushiiren pohjaan avaten jonkin huutavan mainossivuston. Koska asia on alkanut vaivata, olen todennut kyseessä olevan kevätvitutuksen.

Kevätvitutus ajoittuu nimensä mukaan kevääseen ja alkoi avomieheni hieman liian pitkästä katseesta ottaessani toista siivua lapsen synttärikakkua. Koska mies on päiväsaikaan ajoittain älykäs ja itsesuojeluvaistoinen, pääsin uroksen ohi kakkulautasen kanssa hiljaisuuden vallitessa. Kompromissina kaavin kuitenkin marsipaanipäällysteen lautasen reunalle ja päätin aloittaa taas vihannesten napostelun.

Narskuttaessani kolmatta porkkanaa ja nauttiessani erinomaisesta Münchhausenin oireyhtymää käsittelevästä wikipedia-artikkelista avasi aivopieruinen urooni sanaisen arkkunsa ja käski säästää loput porkkanat syötäväksi. Oranssina hohtava pätkä kädessäni ihmettelin missä muussa tarkoituksessa lykkisin fallosta muistuttavia vihanneksia suuhuni ja pyysin heti perään olemaan vastaamatta.

Irpalla on muutenkin outo tapa säännöstellä ja säästellä jääkaapin antimia. Mitään ei saisi närpsiä tai syödä loppuun kaapista. Jos jätän keskihyllylle annoksen herkkuruokaa myös ukolle, on ruoka ennemmin homeessa kuin miehen vatsassa. Ei kuulema huomannut etummaista rasiaa. Unohtelee jugurttitölkkejä avaamattomina hyllyjen takaosaankin vielä ja ahmii sitten viimeisenä käyttöpäivänä itselleen huonon olon tai hankkii jääkaapin siivoajalle sen vitutuksen kun joutuu viskaamaan ruokaa säännöstelyn vuoksi pois. Säilyttää samaa tummaa suklaata viikkokaupalla jotta pääsee ilkkuen ottamaan palasen itselleen kun minulta loppuu. Kaikki pitää muutenkin jakaa tasan, yhtään en saa saada enempää kuin mies. Ihme ettei punnitse annoksia jotta menevät varmasti reilusti. Jos itselleen jotain ostaa ja syö, niin miehen on saatava myös ja saman verran. Selittäkää siis joku miksi painan lähestulkoon 20kiloa enemmän kuin sohvalla kalsareissaan xboksia pelaileva elämäni numero kakkonen?

Selaillessani kauppareissulla naistenlehtien kansia jotka mainostavat kirkuvilla väreillään viimeisimpiä laihdutusniksejä, funtsin ruokavalion rukkausta ja hymähdän sen verran äänekkäästi että edessäni seisova senioritäti käännähtää ja mittailee päästä varpaisiin puristaen lompakkoaan molemmin käsin. Vaikka mummo todennäköisesti painaa mieleensä mahdollisen ryöstäjänsä tuntomerkkejä, tuntuu katse tuomitsevalta ja alkaa vituttaa. Hiukset likaiset ja sekaisin, takki käynyt rintojen ja mahan seudulta jo aivan liian pieneksi ja jalassa ne oman miehen haukkumat jättiläissaappaat jotka on helppo sujauttaa jalkaan tai riisua yhdellä polkaisulla vaikka sylissä olisikin muksu ja kaksi kassia tavaraa. Ehkä sitä siistiytyisi jos ostaisi siistit lenkkarit ja sopivamman takin? Tosin keväthän tässä tulee, järkeäkö sitä enää on ostaa jos ensi syksynä jo mahtuu takaisin samaan. Mutta miten tiputtaa painoa? Mies ei ikuna suostu vetämään kasvissörsseleitä viikkotolkulla ja oma juoksuinto ilmaantuu usein vasta liian myöhään illalla tai juoksuaskeleet estää hihnan päässä hilluva ajokoira joka lähtee satasta heti jos itse haluaa mennä vaikka kahtakymppiä.
Uiminenhan on kivaa, mutta maksullista. Toisekseen edellisellä uimahallireissulla teki iloisena vesijumppaa altaan reunuksella odottava pappa Johnny Knoxvillet ja unohti kulkusensa speedojen ulkopuolelle, joten jotakin blogattavaakin voisi altailta löytyä. Ainoa mikä uimahallissa epäilyttää on etiketti: kun seisot suihkussa tai pukuhuoneessa ja näet et-niin-läheisen ja aivan eri ikäluokkaa edustavan tuttavasi joka saapuu alastomana keskustelemaan kanssasi säästä noin viidentoista sentin päähän omasta alastomasta kehostasi, mihin kuuluu katsoa ja kuinka suora ryhti on epäluonnollinen?

Illalla mies haluaa minun leipovan, kuten jo viikkoja aiemmin lupasin. Sulatellessani 200g voita taikinan joukkoon mietin vielä iltapalahedelmiä, mutta haukatessani tuntia myöhemmin laskiaispullan kermavaahdon päällä keikkuvaa lakkia, unohdan koko laihdutushömpötyksen kunnes kumarrun laskemaan lautasta sohvapöydälle. *klik* "TÄLLÄ VIDEOLLA NÄYTÄN KUINKA TEIN YLI KOLMESATAA EUROA...". P*rkele!

Paskahalvaus JA aivopieru.

Palasimme kolmeviikkoiselta reissultamme Thaimaan lämmöstä.
Koska kotiovella tervehti tunkkainen mädän lemu joka alakerrassa paheni kurkkua kuristavaksi oksetukseksi, pyysin miestä kytkemään päälle lämminvesivaraajan ja vesipumpun jotka aina niin katastrofia pelkäävä urokseni oli lähtiessään irroittanut sähköverkosta. Välittömästi kontaktin saadessaan alkoi pumppu puskea vettä putkistoon ja alakertaan muodostui kaunis katonrajasta seinää pitkin valuva vesiputous. Koska kahdenkymmenen sentin päässä sijaitsi sähkökaappi, aloin välittömästi kirkua ja peräännyin paniikkihyppelyin selälleni vessaan, pöntön ja pyykkikorin väliin. Emännän vielä pohtiessa kalsareidenvaihdon tarpeellisuutta, oli ei niin järkyttynyt isämies jo kytkenyt pumpun uudestaan pois päältä, hakenut kasan pyyhkeitä lattiaa kuivaamaan ja käynyt pohtimaan yllättävän niagaran syitä. Todennäköinen putkirikko olisi kuulema verrattain helppo korjata, koska kupariputket ovat pintavedolla, rumuuden piilottava kotelointi on helppo purkaa ja putkimiehiäkin on pitäjä täynnä. Yläkertaan palatessa selvisi kuitenkin vedenpaisumuksen todellinen syy, sillä keittiön lattia lainehti. Lähempi tutustuminen paljasti roskakaapin hiirenjätökset ja poikki pureksitun astianpesukoneen letkun. Koska letkun uusinta ei vaadi ammattitutkintoa, paineli mies rautakauppaan ja jäin kaatelemaan alakerran kuivuneeseen ja haisevaan lattiakaivoon vettä.

Vuorokautta myöhemmin olen tuulettanut mutta alakerran haju on entisellään. Lisään lattiakaivoon veden lisäksi hieman tukostuomasta, pinttyneempiä likoja irroittaakseni. Yläkerrasta on loukutettu jo kaksi lihavaa metsähiirtä, pureksittu riisipussi ja silputtu esiliina on korjattu roskiin. Thaimaassa hankitun kana-riisi-yliannostuksen seurauksena päätän kokata lohta ja avaan alakerran pakastearkun kannen ja peräännyn nopeasti käytävän seinää vasten. Siitä huolimatta että pakastearkun sisältö on jäässä, on löyhkä käräyttänyt jokaisen nenäkarvani kiharalle. Hätäisesti kaapaisen kouraani ruskeaksi muuttuneen, mutta umpijäisen lohen ja palaan yläkertaan näyttämään löytöäni lapsen kanssa painivalle avokilleni. Miehen vihreäksi muuttuneista kasvoista ja huidonnasta, sekä rakkien ripeästä pakenemisesta päättelen että siinä missä minä en enää haistaisi edes nenänpäälleni asetettua koirankikkaretta, talouden muiden asukkaiden hajuaisti on yhä varsin toimiva ja viskaan lohen kiireisesti ulko-ovesta pihan parisenttiseen lumipeitteeseen.

Kun "mitä v*ttua sinä tänne sen raahasit!?" ja "kyllä siullakin järki hyvin leikkaa!" -tyyppinen raivoaminen on loppunut, alamme miettiä upouuden pakastinarkkumme äkillisen mätänemisen syitä. Koska kaikki on jäässä, ei itse arkussa voi olla vikaa, eikä tunnu mahdolliselta että talossa on ollut niin pitkä sähkökatko että kiinni oleva pakastin ehtisi sulaa ja mädännyttää lohenkin ruskeaksi. Kun miehen korvat alkavat punottaa, päättelen tämän tietävän asiasta minua enemmän. "Käynpä tarkistamassa ettei pakastin ole samassa jatkojohdossa kuin lämminvesivaraaja" sanoo nolostunut avoukkoni ja palaa hetken päästä raivo silmissään. Koska itsekriittisyys on huipussaan ja virheidensietokyky on normaalistikin nollan luokkaa, alkaa hillitön kiukuttelu, sadattelu ja yleinen älämöly. Yritän rauhoitella ihmisten inhimillisyydellä, vakuuttelen ettei kukaan ole täydellinen ja siirryn puolustuskannalle kun mies keksii että oikeastaanhan syy on minun, koska kaikki matkaa edeltävät tekniset toimenpiteet ja järjestelyt jäivät hänen vastuulleen. Mietin kuinka vihainen mies olisi jos se olisin ollut minä joka kiskaisi jatkojohdon seinästä. Kärrätessäni kottikärryissä roskista kohden säkkiä jossa on kahdeksan kiloa mädännyttä kinkkua, kilo mutkalle pilaantunutta lohta, kolme ämpärillistä erillaisia hilloontuneita marjoja ja paketti raakakypsyttyneitä makkaroita, oksennan jaffankeltaisen vanan ulko-ovelta jätekeräysastialle saakka. Jätesäkin haljetessa roska-astian eteen ja kerätessäni sen sisältöä jäteastiaan, tyhjennän lopun vatsansisältöni naapurin angervopuskaan. Kotiovella minua tervehtii jo hieman tyynempi, kaasunaamaripäinen uros. "Mie oon sanonu et tää on tarpeellinen!" Toteaa mies ja kiskoo tiskihanskoja uudestaan kouraansa. Kun pakkanen on puhdistettu, alkaa koko juttu jo hymyilyttää molempia.

"Jos sie et ois ottanut sitä jatkojohtoa seinästä, ois meillä mittava vesivahinko. Marjat, lohi ja kinkku on pientä verrattuna siihen, kyl tää tälleen halvemmaksi tuli. Sitäpaitsi mie oon kaikki nopeasti vaihtuvat tuotteet, niiku jauhelihat, kanasuikaleet ja vihannekset laittanu yläkerran pakkaseen, ei meiltä ihan kaikki elintarvikkeet menny." Lohduttelen miestä.

"Ja säästypäs samalla sähköä" vastaa aina niin pihi mies.

Paskahalvaus, osa 1.

Viimeaikoina  on unet ja hermot olleet jälleen kireällä. Tuntuu että mitättömimmätkin asiat saavat aikaan paskahalvauksen. Niille jotka eivät tiedä, paskahalvaus on tila jossa joko suututaan tai säikähdetään niin että jokin verisuoni pohsahtaa ohimolta ja kurat valahtavat punttiin. Ajattelin listata viisi lähiaikojen paskahalvausta ihan esimerkiksi:

1. Yöllinen pallien nuoleminen.

Kolmesta talouden uroksesta tämä onneksi on se ainoa joka tähän kykenee, mutta muiden nukkuessa ei kehtaa edes karjua että "RAIMO PERKELE, EI!"
Jos pitää kuvailla hiljaisuudessa tasaisesti kuuluvaa latkintaa, saa vastaavan äänen aikaan kuljettamalla erikeepperillä kostutettua akvarellipensseliä puolitäydellä ilmapallolla.

2. Tasainen ääni terassilta aamuyön tunteina, riippumatta siitä reagoivatko koirat ääneen. Kun paniikkihakkaa parvisängyn laitapuolella uinuvan uroksensa hereille kuuntelemaan, lyö mies yleensä eturaivonsa kattoon ennenkuin saa paskahalvauksen todetessaan äänen olevan todellinen (eikä vainoharhaisen kaupunkitytön kuvitelma) ja meinaa hypätä lautareunuksen yli sohvapöydän kynttelikköön. Kaivellessaan esiin kivääriään kiroaa vielä puoliääneen lainsäädäntöä jonka mukaan patruunat tulee säilyttää eripaikassa. Kun mies paremman puutteessa saa esiin pienoiskirveen ja rysäyttää yhdellä hartian pamauksella ulko-oven auki, löytyy terassilta pulaan joutunut ja itsensä ähkyyn ahminut metsähiiri, joka on havainnut raollaan olleen koiranruoka-astian ja paukuttaa tasaiseen tahtiin rumpuastian kylkeä koittaessaan pomppia pakoon. Tässä vaiheessa on tietenkin koko lauma hereillä: allekirjoittanut koirien korvissa roikkuen, koirat raivointoaan huutaen ja lapsi tylyä herätystään raakkuen.

3. Mies joka seuraa viiveellä Breaking Bad-sarjaa, jonka viimeisen tuotantokauden katsoin itse loppuun jo viikkoja sitten. Jos ei se kysy tai arvaile mitä seuraavaksi tapahtuu, se käskee naureskellen katsomaan kohtauksia, jotka olen siis jo nähnyt. Sama elokuvien kanssa, mikä idea on kysellä loppuratkaisua jos sitten kerron että murhaaja oli se hovimestari ja mies suuttuu? Älä jumalauta tule kysymään jos haluat yllättyä.

4. Jälleen mies, mutta yhdistettynä pyykinpesuun. Mikä siinä on että kun uros tietää ripustavansa itse pyykit kuivumaan, on koneessa vain pyyhkeitä ja teepaitoja, mutta heti kun tietää ripustamisen kaatuvan allekirjoittaneen niskoille on rummusta kaivettava korillinen nenäliinan kokoisia lippulappusia, kuten rintaliivinsuojia, sukkia, alushousuja ja lapsen vaatteita? Siinä missä mies käyttää ripustamiseen korkeintaan vartin, menee minulla vähintään tuplasti, jopa triplasti aikaa.

5. Menee kaiketi jo itsensä toistoksi, mutta mies. Miksi aina ruhoni luona poiketessaan pitää huomauttaa jostakin?
Oli kyseessä sitten keittiö: "Mikrokupu huuhdotaan käytön jälkeen."
vessa: "Korjaat varmaan noi hiukses lavuaarista."
piha: "Minun autossa tämä lumiharja laitetaan takapenkin jalkatilaan, ei etupenkin jalkatilaan"
olohuone: "Poika heräs"
tai eteinen: "Voisit tyhjentää tuon kurakaukalon ku ramppaat kerran ulkona"

Tuskin olen ainoa joka näkisi punaista?

Yliherkkä ego.

Mies on joka perkeleen asiassa parempi kuin minä. Kun ehdotin suhteen alkupuolella rullaluistelua, ajatellen että siinä on laji joka on molemmille uusi ja hauska opetella yhdessä, ei tullut mieleenkään että mies on harrastanut noin kymmentä eri lajia joka kehittää lihaskuntoa ja koordinaatiota ja on sen takia fyysisesti sulava kuin delfiini avomerellä vaikka sidottaisiin silmät ja laitettaisiin tekemään debyytti nuorallatanssijana. Kun meikäläisen elopaino isketään pienten rullien päälle, on viihdearvo taattu ja katastrofin ainekset koossa. Päällä kirraavat kaikki mahdolliset suojaimet ja tekisi vielä mieli varuiksi sitoa etu- ja takapuolelle torsoa tyynyt ja pistää päähän pyöräilykypärän sijasta jonkinlainen jääkiekkomaski jotta ei hampaat menisi, ne kun ovat kalliita uusia. Koska mies on herkästi innostuva, oli uusia ja kalliita vekottimia testattava välittömästi. Vetäessäni maantien laidassa luistimia jalkaani tunsin paniikin hiipivän kauluksesta sisään. Lähdin luisuun ja tarrasin kaksin käsin postilaatikkoon lähes lennättäen itseni pääedeltä niiden yli takana odottavaan risukkoon. Katselin kauhuissani kuinka mies teki muutaman tunnustelevan vedon ja teki tyylipuhtaan piruetin keskellä tietä ja väisti muutamalla hallitulla potkulla ohiajavaa autoa.
"Ei saatana, nyt kyllä autat nää jalasta" kiljaisin ja lensin ahterilleni.

Sille tuli ekaa kertaa se turhautuneen säälivä ilme, kun se tajusi etten tosiaan ole, enkä tule koskaan olemaan sellainen urheilullinen pimu jota kelpaa ylpeänä esitellä kavereille kun on yhdessä patikoitu syyslomalla kolmisen viikkoa lapissa. Teltassa voin kyllä yöpyä, mutta en kyllä kävele metriäkään jos kohteessa ei odota joko jalopeno-ananas-salamipitsa ja seisova salaattipöytä, tai laatikko kaljaa. Okei, nykyään en kävelisi kun sen pitsan takia, enkä välttämättä senkään koska mukana pitäisi raahata kymmenkiloista kakaraa ja kassia jossa on vaippoja, mehua ja nokkamuki, hoitoalusta, jotakin marja/hedelmäsosetta, useampi tutti sekä sekalainen valikoima rättejä ja vaihtovaatteita. Vaihtoehtoisesti pitäisi lykkiä rattaita jonka renkaat jumittavat ja jonka toinen kämmenpehmuste on ärsyttävästi revennyt ja valuu epäoptimaaliselle korkeudelle joka kymmenes metri.

Rullaluistimien toisella testauskerralla valittiin vähemmän vilkasliikkeinen tie. Asfaltti ei ollut mitä mainion ja edessä odotti kukkula jos toinenkin, mutta epätoivosta huolimatta päätin yrittää. Mies sujahti ohi kuin ohjus ja kaartoi kukkulan taakse nopealla potkusarjalla. Tutisin ja koitin sätkiä ylämäkeen siitä huolimatta että jokainen soluni parkui ja muistutti että jos vauhti loppuu, palaan lähtöpisteeseeni moninkertaistetulla liikevoimalla. Kukaan oletettavasti nähnyt kun konttasin viimeiset metrit, kun en uskaltanut kompastumisen jälkeen enää nousta pystyyn sillä alamäki päättyi t-risteykseen, kaiteeseen ja järveen. Tien tasoituttua kiipesin valopylvästä pitkin pystyyn ja aloitin leveässä hara-asennossa potkimisen, pitäen kädet levällään sivuilla, jotta yhtäkkinen hiekoitussepeli ei pysäyttäisi matkaani ja lähettäisi minua ensiapuun. Mies tuli mutkan takaa eteeni ja luisteli osan matkasta takaperin piirtäen komeita ympyröitä asfalttiin. Alkoi vituttaa.

"Potkit väärin, kato pitää käyttää tätä osaa jalasta.." aloitti mies.
"NYT MENET SAATANA SIITÄ NEUVOMASTA!" ärähdin, hyvin tietoisena siitä että läheisellä sillalla onkiva ukkoporukka meinasi tukehtua nauruunsa nähdessään hikipäässä sätkivän ja punoittavan ruhoni rullien päällä.
"Mie koitan vaan auttaa, ku tuo ei näytä sujuvan" tuumasi mies, eikä älynnyt että eniten otti päähän se asiantunteva sävy ja brassaileva luisteleminen horisonttiin. Mies oli ollut niillä hornanrullilla tasan yhtä kauan kuin minäkin ja käyttäytyi kuin olisi ammattilainen ja opettaisi lasta. Sanomattakin on selvää, että yhteiseksi suunniteltu harrastus jäi kun toinen ei oppinut, toinen osasi jo ja luistimet suojineen makaavat nykyään ulkovarastossa ja aiheuttavat ärtymyksen ja nöyryytyksen aallon joka kerta kun osuvat silmiini.

Suunnilleen samanlainen tarina tuli talvisesta lumikenkäily/hiihtoreissusta, kun mies nauroi minun päädyttyä alle metrin korkuiselta nyppylältä naamalleni lumeen, ottaen vastaan käsilläni jotka upposivat hartioita myöten hankeen. Ylös en päässyt ennen suksien irrottamista ja halutessani välttää samanlaisen fiaskon, vaihdettiin välineet päittäin. Kohteena oli lähistöllä asuvan sukulaismiehen talo ja matka oli aikalailla fyysisten kykyjeni ja motivaationi rajoilla, mutta miestä miellyttääkseni olin suostunut retkeen. Tietämättäni oli mies valinnut reitin pitkän kaavan mukaan ja pelkkään menomatkaan meni lähemmäs kolmatta tuntia, jonka jälkeen olin täysin valmis tilaamaan taksin viemään minut lähimpään pitseriaan tai kuppilaan jossa saa minttukaakaon pinnalle pyörähdyksen kermavaahtoa. Perillä sain kuitenkin kupin kahvia, pullaa ja tarvitsemani lepotauon ennen paluumatkaa, joten jätin lopulta taksin tilaamatta ja pidin isoimmat kirosanat pääni sisällä. Paluumatkareitiksi valikoitui mutkitteleva järvi jonka pehmeään lumeen jopa lumikengät upposivat, hidastaen paluumatkaa enemmän kuin menomatkan risukot aiemmin. Koska mies on hoikka ja sirorakenteinen, jaksoi ajokoira kiskoa suksien päällä seisovaa isäntäänsä jäällä kuin moottorivene vesihiihtäjää. Jäin auttamattomasti jälkeen ja arvaatteko? Alkoi vituttaa. Mies kaarteli valjakkonsa vetämänä edestakaisin hoputtamaan, kannustamaan ja neuvomaan lumikenkätekniikassa naista, joka märkänä, nälkäisenä ja väsyneenä käski jälleen pitää suun kiinni ja pysyä kaukana iskuetäisyydeltä. Kotiin päästyäni vannoin ettei toista reissua enää tule koska en joko osaa tai jaksa ja lumikeleillä liikkumiset ovatkin rajoittuneet läheisen metsätien koiralenkkiin tai roskien vientiin.

Vielä kolmas esimerkki, ennenkuin menen itse asiaan. Kesäinen pyörälenkki. Mies hankkii minullekin kolmivaihteisen mummomallin polkupyörän ja ehdottaa pyöräilyä, sillä on itse harrastanut mm. maantiepyöräilyä ja esittelee ylpeänä oman pyöränsä renkaita, jossa on jokin tumma juova jonka ansiosta pääsee ajamaan mutkiinkin ainakin satasta ilman vaaraa että kaatuu. Tässä vaiheessa hälytyskelloni jo soivat ja alan epäröidä.
"Mennäänhän suorinta tietä ja mihin?" kysyn ja mies ehdottaa terassiolutta tai siideriä. Hieman vastahakoisena suostun muistellen teinivuosia jolloin tehtiin moninkertaisia lenkkejä puolet lyhyemmässä ajassa, nythän aikaa oli varattu lähes koko päivä. Sitähän en tietenkään ollut ottanut huomioon että välillä oli lähes kymmenen vuotta aikaa ja hanurini leveys lähes tuplaantunut. Jo menomatkalla huomasin että polkupyörä tarvitsisi iskunvaimentimet, sillä jokainen kuoppa aiheutti iskun josta tuli mieleen se ääni jonka pesäpallo tekee iskeytyessään lyöjän mailaan. Maiskahtavat kosahdukset tulivat usein sarjoina, kun tietä ei ollut joko paikattu tai oli paikattu huonosti. Koska tiedossa oli kesäinen terassireissu jossa voi törmätä vaikka keneen ja olen tunnetusti ajoittain turhamainen, olin pakannut käsilaukkuuni korkokengät ja poljin vauhtia paljain jaloin.
Tässä kohtaa täytyy ilmoittaa, että koska terassilla ei käydä usein, maistui useampi siideri ja ajokunto oli paluumatkalla sen mukainen. Mutkaista tietä polkiessani kauhaisin ojan kautta useamman kerran ja kirosin kosteana maatessani harjoittamattomia ajotaitojani, vaikka tosisyy voisi löytyä imelistä terassijuomista joita nauttiessa nauru raikui. Johonkin matkanvarrelle tipahti laukusta toinen korkokenkä ja kirosanat lentelivät hiljaiseen jo hämärään iltaan. Mies jälleen vuorotellen kannusti, vuorotellen uhkaili ja kaartoi ajoittain horisonttiin vain palatakseen hetken kuluttua takaisin ja sadatteli hidasta edistymistäni. Kotipihalla vannoin että tämä oli vihoviimeinen ulkoilureissu miehen kanssa joka ei osaa mitoittaa voimavarojani järkevästi vaan optimistisesti odottaa että ajelen nollapohjalta kymmeniä kilometrejä päivässä. Vielä viikon päästä jouduin istumaan tyynyllä ja käyttämään pihallakin aamutossuja, polkimien jalkoihini tuomia rakkuloita voivotellen.

Sitten itse asiaan. Se ainoa asia jossa olen todistetusti miestäni parempi: englanti. Mies lähettää armaan pelikonsolinsa kautta viestiä rapakon taakse ja pyytää etukäteen etten naura. Mies puhuu ja vakavana kuuntelen, todeten mielessäni että vaikka viestin voi periaatteessa ymmärtää, saattaa pelikaveri joutua juomaan muutaman pintin viestiä kuunnellessaan, ennenkuin osaa katsoa sanajärjestyksen ja aikamuotojen ohi. Hetken harkittuaan mies kysyy
"eikö se mee näin?" ja valitsin vilkkuu "lähetä" napin päällä.
Ehdotan oikeaa sanajärjestystä ja lausun kieliopillisesti oikean lauseen ääneen.
Mies raivostuu. "No en v*ttu laita mitää ku pitää olla nii v*tun justiinsa!"
Koitan nopeasti paikata, että käy se niinkuin aiemminkin, minäkin kyllä ymmärsin sisällön aiemmin ja osasin korjata kysymättä mitä haluttiin sanoa, mutta on myöhäistä. Mies deletoi viestin, toteaa ettei enää ikinä laita mitään jos olen paikalla ja jään miettimään fiilistä joka rullaluistelusta jäi. Ymmärtäisiköhän se että fiilis on sama?

Oma-aika on se puolituntinen, joka menee tämän kirjoittamiseen.

Armas tuleva aviomieheni, herra Apteekki sai jälleen kipulääkereseptin jolla tainnuttaisi keskikokoisen valaankin.
Asianlaitahan on siis niin, että perheen päällä on selkä sökönä ja vierailu työterveyteen tuotti jälleen yhden e-reseptin jolla hakea helpotusta. Koska farmaseutilla kestää vartin selailla läpi vielä voimassa olevat reseptit, väitän että lääkkeitä määrätään liikaa. Koska mies kuitenkin haluaa yhä luottaa suomea murtaen puhuviin ja työhönsä kyllästyneihin tuontilääkäreihin, hakee hän tunnollisesti apteekista vielä yhden erilaisen lääkepakkauksen, vaikka lääkekaapin virkaa hoitava kanneton kenkälaatikko tiputtaa jo enimmät antibiootit ja yskänlääkkeet lattialle, jos kaapinoven erehtyy avaamaan.

Isännän luottamus lääketieteen ammattilaisiin on suurempi kuin emännän joka hengenahdistus- ja yskäoireiden kestettyä toista viikkoa lähti painostettuna yleiseen terveydenhuoltoon vain kuullakseen että oireet ovat psyykkisiä ja johtuvat suoraan siitä että on erehtynyt lisääntymään. Perään laittoivat vielä kolmenkympin laskun jota ihailla kahden aikaan aamuyöllä vessassa tyynyyn yskiessään, jottei häiritse isän ja pojan unta ja tätäkautta pahenna tätä väitetysti psyykkistä häiriötä jonka johdosta tuntuu että henkitorven ympärille on kääräisty nippuside.

Itselääkintänähän joku ehdotti viikon kylpylälomaa ja pullollista kossua, mutta olosuhteiden pakosta joudun tyytymään tölkilliseen siideriä ja puolen minuutin suihkuun. Olosuhteilla viittaan tietenkin herra Apteekin selkään, tuontilääkäreiden määräyksiin ja keskikokoisen valaan tainnuttaviin kipulääkkeisiin. Jo yksi edellämainituista riittäisi, mutta pyhässä kolminaisuudessaan nämä estävät kaikensorttisen lapsen nostelun, portaissa kantamisesta puhumattakaan.

Nostolaitteena toimiminen on raskasta. Kun jokainen yöllinen herätys on poikkeuksetta äidin niskoilla, paskavaipan vaihtoa ei voi hanuria huuhtelematta suorittaa ja kahdeksan kassillista elintarvikkeita odottaa sisäänkantajaansa, on äiti poikkeuksetta vähän väsynyt kun avaa saunassa ainokaisen siiderinsä ja hekottelee mielessään kuinka on liittynyt tahtomattaan miesten movember-liikkeeseen ja kasvattanut kainaloihinsa komean karvoituksen jonka pois ajaminen on jo kuukauden kaatunut lapsen tarpeisiin ja riittämättömään aikaan. Suihkuhuoneessa partahöylää tavoitellessa kuuluu yläkerrasta tuttu karjaisu kun yöuniltaan saunavuoron, tai äidin "oman ajan" vaistonnut pikkuprinssi vaatii kuninkaallista hovikuskiaan laskemaan kylvyn ja tarjoilevan yöpalan suoraan lehmästä, jota äidiksikin kutsutaan.

Neuvottelu alle yhdeksänkuisen kanssa ei onnistu, joten allekirjoittanut roikottaa lapsen lauteille ja raahaa täytetyn kylpyammeen suihkuhuoneen kylmyydestä saunan lämpöön. Koska pienen jaksaminen saunassa on päiväsaikaankin rajallista, on omat pesu- ja saunomistarpeet hoidettava ripeästi, jotta lapsen saa jälleen vääntämään kättä Nukku-Matin kanssa. Isä tarjoutuu istumaan lattianrajassa ja toimimaan uimavalvojana sen aikaa mitä muutamaan löylyyn sekä pikaiseen peseytymiseen menee, joten heitän koussikallisen vettä kiukaalle ja päätän nauttia maksimaalisen ajan löylyistä, siirtäen mielessäni kainaloiden ajelun ja hoitoaineen käytön jälleen seuraavaan saunakertaan, sillä julkisilla paikoillahan on täysin normaalia käyttää pitkähihaista tähän aikaan vuodesta.

Pojan riemu on rajaton kun isä kaatelee kylpyvettä pitkinä loroina tyhjästä oluttölkistä jonka kyljessä on aikuisten nalle-Puh. Jostakin syystä lasta on aina kiinnostanut tölkkien kiiltävät pinnat ja värikkäät kuviot, joten veden kaateleminen alumiinisesta juoma-astiasta antaa äidille vielä muutaman minuutin nauttia lämmöstä, ennenkuin lapsi on kannettava hiusten pesulle ja kuivauksen kautta yläkertaan yöpalalle ja unitaistoon. Isä lisää vielä kiukaaseen puita ja palaa huolettomana leikkiin kaataen lapsen niskaan puoli tölkillistä olutta. Hörpätessään todennäköisesti lapsen virtsansekaista kylpyvettä, huomaa mies virheensä. Kannan lapsen suihkuun hirnuen hysteerisesti kuin seonnut seepra ja totean oman aikani jälleen loppuneen.

Terveisin lähes saunapuhdas Emmi.

Valikoiva aivopieru.

"No muistitko kysyä oliko ne puhelut ja viestit saman firman liittymiin vai kaikkiin? Ja soititko sie muuten sinne töihin tänään?" Kysyy mies ja tuhahtaa tuomitsevasti kun pudistan päätäni molempiin kysymyksiin lopetettuani puhelun operaattorin kanssa. Varttia aiemmin olin kuullut saarnan siitä, miten en koskaan huolehdi omista asioistani tai esineistäni. Vastaan, etten oma-aloitteisesti tee askareita, joita ei voi isännän mielestä tehdä kuin yhdellä oikealla tavalla, koska minun tapani on auttamatta väärin tai vaillinainen. Toisekseen, vielä ennen lapsen syntymää mies teki minulle jokainen päivä aamupalan ennenkuin kehotti hellävaraisesti tönien nousemaan sängystä koska kahvi jäähtyy kupeissa, joten oikeastaan palvelun laatu tässä parisuhteessa on vain laskenut jos joudun itse soittamaan omalle työpaikalleni koskien hoitovapaan kestoa. Nykyäänhän saan aamupalan valmiina vain parittomina päivinä, parillisina joudun tekemään aamiaisen itse ja uskokaa tai älkää: vieläpä molemmille.

Ensimmäisen kosketusnäytöllisen puhelimeni saan miehen liittymäpaketin kylkiäisenä rikottuani edellisen mummomallisen halpisluurin tiputtamalla sen vessanpönttöön kesken puhelun. Isäntä nauraa yhä, miten kauppalistaa luetellessani puhe keskeytyy kolinaan, lorinaan, pulputukseen ja selvään suomalaiseen kirosanaan, joka kaikuu hetken vessan kaakeleista ennenkuin puhelu katkeaa. Sanomatta on selvää että halkaisen uuden, aniliininpunaisen puhelimeni näytön jo kaksi viikkoa myöhemmin, koirakoulun kentällä autoon noustessani. Tällä kertaa puhelun toiseen päähän kuului suomalaisia kirosanoja jo ennen puhelimen putoamista raekooltaan suurehkoon sepeliin, sillä olin klassiseen tapaani myöhässä ja mies odotti kotona itkevän sylilapsen kanssa odottaen vatsa kurnien ruokaa jonka kaikkia aineksia en muistanut aiemmin päivällä ostaa. Ihmeellisesti puhelin on yhä käyttökelpoinen, joskin näytön sirpaleet on lukittu paikalleen teipillä. Kerran hajoitin tuolin vain istumalla siihen, toisella kertaa kumosin vieraiden edessä lattialle juustokakun jonka tekemiseen olin käyttänyt useamman tunnin. Olen tumpelo, hajamielinen ja miehen mielestä sen vuoksi kykenemätön huolehtimaan arkipäivän askareista ilman aikuisen valvontaa.

"Miksei limu ole jääkaapissa?" kuuluu syyttävä sävy. "Omat on virvokkeeni, juon vaikka lämpimänä" vastaan ja kaivaudun syvemmälle sohvaan. "Mie ajattelin et sie unohdit, ku kaikki tavarat muutenki aina päätyy minne sattuu, niiku nää shamppoot ja hoitoaineet keittiössä ja vessapaperirulla eteisessä." Piruilee siippa ja pitää taas tavanomaisen valitusvirtensä siitä miten en koskaan keskity tekemään asioita loppuun, vaan kaikki jää mihin käsistä laskee ja korostaa olevansa taloudessa ainoa joka pitää sovituista menoista, aikatauluista ja tavaroista huolta. Tuhahdan, sillä olen edellisenä päivänä kirjannut seuraavan kahden päivän menot ylös lieden päällä olevaan magneettitauluun, vaikka olen varma että ne muistan muutenkin, viimeistään kun mies niistä muistuttaa. Sensijaan tarkistamatta en osaa vastata miehen kaupungilla esittämään kysymykseen pojan edessä olevan lääkärikäynnin päivämäärästä, kellonajasta puhumattakaan. Yritän tätä kirjoittaessani muistella edellisviikon tapahtumia, mutta piuhani eivät taaskaan kohtaa. Alzheimerin tautini on kuitenkin täytynyt alkaa jo lapsuusiässä, sillä hukkasin itselleni lähestulkoon elintärkeän Molla-Maijani vuonna 1991 Espanjassa, eikä psyykkeeni ole sittemmin ole palautunut ennalleen, siitä huolimatta että kyseinen sukkahousuista ja villalangasta ommeltu räsynukke löytyi seuraavana päivänä aamiaissalista odottamasta, kun murolautasta tasapainotellen pyyhin kyyneleiden turvottamia silmiäni matkalla tuttuun kulmapöytään. Toisaalta, koska voin muistaa kyseisen maailmaani mullistaneen tragedian ajalta jolloin en ole vielä nähnyt kuudetta syntymäpäivääni, ei minulla ehkä olekaan alzheimeria, vaan jokin harvinaisempi psyykkinen muistihäiriö, kuten valikoiva aivopieru.

Mies haluaa tarkistaa puhelimestaan kellonajan jäähdytellessämme saunomisen lomassa. Uros tekee lähes tyylipuhtaan piruetin olohuoneen pöydän edessä ja pysähtyy sitten hämmästellen miettimään mihin on laskenutkaan kapulansa. Kaivan oman haljenneen näyttöni esiin ja näppäilen siippani numeron, mutta monotoninen äänensävy ilmoittaa ettei valitsemaani numeroon saa juuri yhteyttä. "Jäikö se rouva Koolle vai unohditko kauppaan?" tiedustelen ja näen paniikin hiipivän miehen silmiin. "VOI P*SKA!" karjaisee tohveliton sankarini ja ryntää alakertaan liukastellen kulmauksen märällä kaakelilattialla kuin Charlie Chaplin aikanaan, tosin ilman knallia tai muunlaista rihmankiertämää. "Saunaanko jäi?", kysyn vahinginilo takaraivoon visusti piilotettuna kun maestro palaa suorastaan korvat luimussa, tietäen varsin hyvin kompastuneensa omaan pilkkaansa ja suorittaneensa Emmismin, esineiden unohtamisen ja/tai hajoittamisen jalon taiteenlajin merstarillisen taidonnäytteen vieläpä lajin ykköslahjakkuuden edessä. "Jäi. Mie laiton sen siihen makkarapannun telineeseen kiukaan yläpuolelle valoksi kun mätin niitä nuohoojan pois nostamia kiviä takasin kiukaan päälle ennenku sytytin tulen." Hetken olen sanaton. "Tarkoitatko sie et se on ollut ensin puoli tuntia lämpiämässä saunassa, ennenku me ollaan toinen puolituntinen höyrystetty sitä heittämällä löylyä suoraan sen alapuolelle, ellei jopa sen päälle melkeen sata-asteisessa saunassa?!"

"Joo."

P.S. Hetken kuluttua miehen puhelimen näytöltä loistaa jälleen poikamme iloiset kasvot. Olin unohtanut, että elämänkumppanillani on myös mieletön tuuri. Puhelin on ehjä, enkä pääse jatkossa vetoamaan siihen kertaan "ku joku tomppeli unohti puhelimensa saunan kiukaalle".

P.P.S. Molla-Maija on turvassa äitini ullakolla, sen haaleankeltaisen 80-luvun toppahaalarin ja tuplamuoviin pakatun tekoturkiksen välissä seisovassa pahvilaatikossa, päällään nuhjuisen harmaan sukkahousukankaan kanssa räikeän vastakohdan muodostanut kirkkaansininen leninki jonka vein muovinukelta jonka sain joululahjaksi 1993. Alzheimer my ass, kyllä tän on oltava valikoiva aivopieru.