Maastoutukaa!

Lauantai kello 10:25. Juuri kun suunnittelen aamukahvin keittoa kuulen pihalta auton ovien sulkeutuvan. Maastoutuminen lattiaan, koirien puristuspainiminen kainaloihin ja kuonot kourien sisään. Jähmettyminen paikoilleen. Lapsi on paljastumisvyöhykkeellä, sohvalta on pieni mahdollisuus näkyä terassin portaille, eikä alle viisikuukautinen vielä ymmärrä miksi pitää olla hyvin hiljaa. Ilmeisesti hämmästys äidin äkillisestä pituushypystä saa kuitenkin pojan pysymään vaiti ja jopa sätkinnän laantumaan.

Koputus ovelta. Jopa lurppakorvaiset koirarodut nostavat hieman korviaan kun kotiosoitteessa kuuluu vierailijoista viestittävää ääntä, tavallisesti paimenkoira haukkuu lähes poikkeuksetta ja ajokoira ryntää ovelle. Ei tälläkertaa. Puristan kahta hämmästyksestä jähmettynyttä hauvaa kainaloissani. Rakkien katseet siirtyvät koputuksen lähteestä hitaasti minuun, kumpikaan ei edes yritä haukkua, liikkumisesta puhumattakaan. Mietin paljastaako terassilla mikään että olemme kotona.

Mies pyörähtää paniikinomaisesti ympäri sängyssä, huomaa maastoutumisyritykseni lattiassa, toteaa päänsä sisässä etten ole hänen tietääkseen koskaan aiemmin kokenut seksuaalista vetovoimaa lemmikkejämme kohtaan ja päättelee että syy, miksi emäntä makaa alasti ja perse kohti kattoa koirien päällä, on oltava todella pakottava. Varsinkin, kun suora ihokontakti ajokoiran turkkiin aiheuttaa mittavan nokkosihottuman, joka tasoittuminen kestää useamman tunnin. Saman aiheuttaa muuten myös miehen parransänki, mistä johtuen meillä ei intohimoisia suudelmia juurikaan vaihdella.

"Taasko?" Mies varovasti kuiskaa. "Onhan ovi lukossa, ettet jää kiinni kelteisilläsi?"
Nostan etusormen hitaasti huulilleni vapauttaen ajokoiran kuonon ja vastaan:
"Se siun itselistautunut paras kaveri!". Mies piiloutuu pikaisesti peiton alle. Lapsen tutti tipahtaa hämmästyksestä pyöristyneiltä huulilta. On niin hiljaista että kuulen kärpäsen pörräävään keittiössä. Hetken päästä askeleet loitontuvat, auto käynnistyy ja koputtajat poistuvat.

Jessus sentään, luulisi että jehovillakin olisi kesälauantaina parempaa tekemistä kuin kiusata vääräuskoisia.

Juhannus tosiaan tuli ja meni.

Se on muuten uskomaton juttu millaisen hulabaloon sitä saakaan aikaan kun kotona vakuuttelee vihaisesti ja kiireellä autoa pakkaavalle miehelle ettei autossa jäljellä olevaan, neliösentin kokoiseen rakoseen tarvitse pakata vaippoja, koska jätin edellisellä mökkireissulla niitä sinne muhkean nipun.
Olinpas jälleen harvinaisen tietämätön siitä tosiseikasta, että mies oli tällä mainitulla edellisellä reissulla kulkenut hoitopöydän virkaa toimittavan hyllykön ohitse perässäni, pakannut tämän jemmaan jättämäni vaippanipun takaisin hoitolaukkuun ja mumissut autoon mennessään miten akkojen jälkiä saa aina korjata, eikä oma emäntä ainakaan muistaisi ottaa edes lasta mukaan jos se ei roikkusi leukalukossa nisästä kiinni.

Tunti ajelua autossa, jossa märkäpieree lapsi, vuotaa kaljalaatikko, kaljaroiskeita juo puli, pulia komentaa emäntä, emännälle huutaa selkäsärkyinen sekä orastavaa kuulovammaa manaava isäntä ja kaiken kruunaa ajorakki joka koittaa jahdata mökkitien laidassa juoksentelevia kissoja liikkuvasta autosta käsin, jolloin epätoivoisena huutaa kaikki, mukaanlukien pientareella kottikärryjään työntelevä maanviljelijä jonka pellon kautta aioin oikaista jos ajorakki pääsee kuskinpenkille asti.

Perillä vaippaongelmaan havahdutaan vasta kun lapsen reisiä pitkin valuu halpisvaipasta karannut le shit ja vaippoja ei todellakaan enää ole kuin kaksi, joista toinen on säästettävä paluumatkalle ellei halua kotona joutua siistimään turvakaukalollista vauvaa ja kräpändeerusta.
Huudetaan vääryyttä, etsitään syyllistä ja aloitetaan ongelmanratkaisu. Lähin kauppa 20kilometriä ja oletettavasti kiinni. Kotona olisi äitiyspakkauksessa tulleita kestovaippoja, mutta mökillä ei tietenkään edes harsoja tai ylimääräisiä pyyhkeitä joilla vuorata lapsen alusta.
Miesväki päättää aloittaa tilanteen innoittamana lähes juhannusperinteeksi muodostuneen ei-mene-niinku-strömsössä-kilpailun. Edellisinä vuosina on kilpailtu mm:

-lajitunnistuksesta (miesvieras hääräsi aamusella koristelemaan pihamaata perinteikkäästi, ovenpielessä seisoi pian komea juhannushaapa)

-oluen nopeimmasta viilennyksestä (miesvieraat valittivat jääkaapin pitävän oluet liian lämpimänä ja upottivat juomansa kannellisessa peltiroskiksessa keskelle järveä, josta sitten soutelivat nostamaan kolme juomaa kerrallaan. Huomautus, että tätä kokeilevan täytyy olla huolellinen ja hyvin vahva, vedellä täyttynyt peltiroskis kun painaa huomattavan paljon ja jos kannen kiinnitys pettää, ovat juomat järven pohjassa pysyvästi)

-nopeimmasta poistumisesta (miesvieraat päättivät lähteä soutuveneellä naisiin, ajattelematta minkälaisen vastaanoton saa kolme humalaista teekkaria näiden rantautuessa ilman lupaa maanviljelijöiden kotirantoihin vonkaamaan vaimoja. Haulikko ja useampikin vihainen vahtikoira taidettiin mainita)

Tämän vuotinen kisa siis innovaatio teemalla. Talouspaperista, kertakäyttöpefletistä ja sähköteipistä miesvoimin askarreltu vaippa kestää muuten vuotamatta noin 0,0001sekuntia. Pissat sai onneksi päällensä isäntä joka juuri samalla hetkellä esitteli ylpeänä luomustaan laiturilla istujille.
Ratkaisun ongelmaan keksi naisväki. Jäljellä olevaan vaippaan lisä- ja vaihtoimuksi terveysside, mieluiten yömallia (eli ERITTÄIN imukykyinen) ja kahdellakin vaipalla porskuttaa jo huomattavasti pitempään, poikkeustilanne tulee ainoastaan jos vaippaan tursahtaa vellit.

Lisään tähän loppuun vielä kaksi muuta terveysside-niksiä.

Siteestä saa oivan kauppalistapohjan puusilmäiselle isännälle. Punaisella tussilla siteeseen kirjoitettu KAUPASTA MAITOA ja lätkäisy teipistä jääkaapin oveen. Toimii katseenkiinnittäjä-muistilappuna oikeastaan missä vain, missä terveyssiteitä ei lätkitä normaalitilanteissa seiniin.

Jos pyöräillessä hiki valuu silmiin, iske terveysside kypärän ja otsan väliin. Ei valu enää. Muista kuitenkin siteen olemassaolo esimerkiksi kyläkaupassa käydessäsi, sillä minen halua kilpailijoita kylähullu-kisaan.

Näitä olisin laittanut lisää, jos en olisi mennyt googlaamaan niksipirkkaa. Nyt on taas tekemistä tuntikausiksi. Ainiin ja se viimeinen vaippa kesti kotiovelle, missä äänekäs ja märkä rups kertoi vaatteiden vaihdon olevan paikallaan. Sekä lapselta, että lasta kantavalta emännältä.

Koirailua huhtikuussa

Koirapäivityksistä nauttiville on taas kerrottavaa.

Raimo-puli heitti talviturkin, sekä eilen että tänään. Ei siis kirjaimellisesti turkki irronnut, siitä huolimatta että isäntä nosti kuonokarvoista takaisin laiturille. Haravalla aikoi naarata jos olisi pinnan alle ehtinyt. Koitti vähätellä vielä sankaruuttaan sanomalla:
"en ois muuten, muttakun se oli niin kalliskin"

Tunti sitten löysin kyseisen piskin seilaamasta jäälautalta keskeltä pihalampea. Ei se järjen jättiläinen tosiaankaan ole. Positiivista jos etsii, niin fööni kun huutaa niin lapsi nukkuu.

Isäntä päätti eilen myös kokeilla miten niin-suuri-ja-oi-mahtavan-pelottava vahtikoiramme reagoi naamiointipukuun, joka on ihmisen hajun peittämiseksi savustettu. Ohessa linkki vastaavan tyyliseen asuun:
http://www.safeway.fi/ghillie-suit-recon-naamiointiasu-p-1019.html

(Jos joku haluaa tietää miksi meiltä myös sellainen kaapista löytyy, se on ilmeisesti tarkoitettu parisuhteemme "leikkimielistä" kisaa varten, jossa koitamme saada vastapuolen henkivakuutusrahat aiheuttamalla odottamatta keskisuuri sydänkohtaus. Mies perustelisi pukua metsästysharrastuksella, mutta mies se onkin pelottelussa johdossa viimesyksystä asti pompattuaan muristen pusikosta pimeän aikaan allekirjottaneen palatessa kävelylenkiltä.)

Varoitin puvun ja idean vaaroista:
"jos puli puree, niin voit syyttää vain ja ainoastaan itseäsi"
Painun siis vähän ajan päästä miehen perässä pihalle ottaen koirat mukaani ja tarkkailen näytöstä. Puli iskee välittömästi kiinni hirven lapaluuhun, ajokoira pöljäilee juoksutusnarussa edestakaisin ja isäntä nousee metsänrajasta gorillamaisesti liikkuen kohti lammen yli tulevaa siltaa. Ajokoira näkee olion ja häntä aloittaa mielettömän vispauksen. Mies testaa kaikkea, paiskoo kiviä lampeen, hakkaa lahoja oksia poikki puuta vasten ja käyttäytyy muutenkin kuin kiljua kiskonut kameli hyppien pihakeinuun, liikkuen neljällä raajalla ja kiljuen ja muristen. Ajokoira meinaa ratketa riemusta, mutta Puli makaa ja syö luuta. Ei kiinnosta. Isäntä luovuttaa lopulta ja toteaa että ei tuo taida kotipihalla reagoida mihinkään, huono vahti. 
Tänä aamuna sitten jouduin taas saattamaan pulin pihalle, koska rappujen edessä oli kuolettavan vaarallinen oranssi harava.

Sisäpiirin sekopäisyyttä.

Sain eilen puhelun huolestuneelta vanhemmalta naisihmiseltä, rouva K:lta joka ilmeisesti oli taas mennyt lukemaan jotakin elämäntapalehteä tai katsomaan tiedeohjelmaa, jota ei ole suunniteltu hajamielisille tai muuten vain höperöille ihmisille jotka ovat vuosikymmeniä turmelleet aivosolujaan alkoholilla, tai siihen verrattavissa olevilla aineilla.

-"Siun pitää nyt katsoa ettet syötä sitä lastas liikaa, ettei siitä tule aikuisena ylipainoinen!" 

Miun poika on tosiaan vielä alle neljäkuukautinen ja rintamaidolla. Puhelun johdosta jaan kuitenkin tämän lähemmäs kuusikymppisen, erittäin omalaatuisen ja vahvasti alkoholisoituneen, mutta harmittoman väriläiskän mielenliikkeitä.

Rouva K käytti yli vuoden hajuvettä huulikiiltona, koska ulkomailta nahkatakkisedältä ostettu piraatti Chanel 5 oli pakattu lasiseen pulloon joka kooltaan vastasi huulirasvapulloa. "Chanel 5" joka oli kirjoitettu purkin kylkeen isoimmalla mahdollisella fontilla, ei kuitenkaan tehnyt sisältöä selväksi. Asia tuli ilmi vasta kun rouva K lisäsi hajuvettä huulilleen kahvipöydässä ja ystävällisesti huomautin että etanolia saa isommissa pakkauksissa ihan lähikaupasta ja varmasti litrahinnaltaan edullisemmin kuin ahtaan basaarin takapihalta. Turvallisuudesta nyt puhumattakaan. Rouva K myönsi olleensa hyvin pettynyt ostamaansa huulikiiltoon sen pistävän maun ja lyhyen kiillon takia, mutta oli säästäväisyydessään päättänyt käyttää sen loppuun, koska palautus oli mahdotonta.

Jos joku ihmettelee kuinka kestän mieheni Roope Ankkamaisia säästäväisyyspuuskia, jolloin saan kuulla kunniani euron limsatölkin ostosta kun kotona olisi mehuakin, tai sitä kilohinnaltaan euron kalliimpaa jauhelihaa ostoskoriin nostettuani, niin syynä on parisuhteemme kieroutunut huumorintaju (toisinsanoen, se ei ole aina ihan tosissaan ja vetää joskus showta kun todistajia on paikalla), sekä vuosikymmeniä tuntemani rouva K.

Kun rouva K ostaa, hän ostaa halvalla, paljon, romua ja säästääkseen. Kirppikseltä tarttuu tusinoittain hyödyttömiä ja kulahtaneita koriste-esineitä, lehtien välistä keräillään ilmaiset näytepakkaukset ja kauppojen kassalta voi huomaamatta napata sen läpinäkyvän muovipussirullan, johon kassat tarjoutuvat pakkaamaan pakasteet. Rouva sitten säästelee kaapissa romujaan ja lahjoittaa pahaa-aavistamattomille sukulaisilleen lahjoina esimerkiksi "tester" tai "free" merkkistä kosmetiikkaa, jota sitten pakkailee edellisvuoden jo kertaalleen uusiokäytettyihin joulupapereihin ja kantaa perille s-marketin läpinäkyvässä pussissa. Mutta ajatushan se on tärkein.

Nuudelipussi hintaan 3euroa kappale on kova hinta, varsinkin ihmiselle joka ei syö nuudeleita, mutta kun ostaa neljä, saa kaupanpäälle MUNAKELLON! Munakellossa oli edellisellä vierailullani jo lähemmäs kolmesenttinen pölykerros. Vaikka parasta-ennen päiväys on nuudelien kohdalla pitkä, on tuote jo vuosia sitten vanhentunut mutta siitä huolimatta yhä kaapissa. Kun rouvan silmä vältti, heitin pois avaamattoman siirapin jonka parasta ennen päiväys oli 1997.

Sama nainen myös pakkasi ulkomaan matkalleen muovikasseja, jottei kohteesta joudu niitä ostamaan. Lomavalokuvissa rouva istuu humalassa turbaani päässä, kamelin selässä, prisman vihreä logo ranteesta roikkuen. Taustalla näkyy allekirjoittanut, puistelemassa epäuskoisena päätäänsä. 

Hajuvesi-episodin lisäksi myrkytystietokeskus on joutunut konsultoimaan minua rouvaa koskien mm. astianpesuaineen takia. Lapsoset olivat tehneet rouvan asunnolla saippuakuplia ja lasissa sojottava pilli sai rouvan luulemaan nestetta päärynämehuksi, jota ei sovi heittää pois. Koska kurkun kostuttaminen ei rouvalle ollut mitenkään vieras asia, lorahti saippualiuos varmaankin makuhermojen ohi rakkoon asti ennenkuin suusta sitkeästi ulos tunkevat saippuakuplat saivat rouvan havahtumaan ja naamavärkin hakeutumaan kohti vessanpönttöä. 

Omatoiminen vatsahuuhtelu ei kuitenkaan valitettavasti saanut rouvan päätä selvenemään, sillä seuraavana päivänä hän hävitti lasinsa ja pesi hiuksensa karvanpoistoaineella.

Terveisin Emmi.

Makeaa sanoi ukkoni kahvista.

Joskus mietityttää että mitä geenejä on nyt mennytkään jatkamaan.

Poika on perinyt isänsä hermot ja äitinsä ruokahalun. 
Siitä huolimatta että kierähti eilen omatoimisesti vatsalleen, saa nyt raivareita kun kukaan ei auta. Jos autat, niin suuttuu kun ei saanut tehdä itse. 

Jos erehtyy liian lähelle tahmanäppiä, tarttuu sälli rintaliiveistä kiinni ja imaisee, minkä jälkeen irti pääseminen vaatii ravistelua jonka yhteydessä varmaan repeytyisi nisä tuon hampaattoman rotweilerin suuhun. Ote pitää tiukkana, vaikka poika muuten vaipuisi nukkumatin syleilyyn.
Samanlainen pikaliimakiinnitys on havaittu takavuosina allekirjoittaneen baarireissujen jälkeen, kun pitsarasiaa on koitettu raastaa nukkuvan emännän kourista tämän kuolatessa aamukuudelta sohvalla. Ei irtoa ei.

Miehen puhelimessa olisi kuva todisteena otteen pitävyydestä, mutta säästän mielenterveytenne maitorauhasteni ihailulta ihan häveliäisyyssyistä.

Tietysti se seikka, etten itse esittele fotojen muodossa riiputtimiani, ei estä isäntää tekemästä niin. Otos, jota isäntä kutsuu nimellä "Bosa-on-yhtä-iso-kuin-pojan-pää" on kiertänyt ainakin urokseni suvun naisten katseiden alla varsin kattavasti. Ei sillä että pahastuisin (niin kauan kuin esimerkiksi miehen työkaverit eivät pääse käsiksi kuvaan), mutta olisi kiva tietää ennakkoon, eikä vasta sitten kun puhelinta työnnetään pahaa-aavistamattoman anopin kouraan.

Isännällä tuntuu olevan muutenkin hakusessa kirjoittamattomat (mielestäni kuitenkin varsin hyvin tiedossa olevat) säännöt joita olen parisuhteelle asettanut. Ymmärrän säästäväisyyden ja tunnearvon mutta liika on liikaa!

Viime kesänä poltimme lähes kaksi päivää pahvilaatikoita autotallista, joka muutettiin varastoksi. Miehen päähän pitää iskostaa ilmeisesti lekalla, että elektroniikan voi laittaa takuuseen ilman alkuperäispakkauksiakin, sillä niitä on jälleen kertynyt riesaksi asti.

Myös erinäiset eväs- ja säilytyspakkaukset ottavat ohimoon, sillä säilytystilaa jo tyhjänä suunnattoman paljon vievät rasiavarastot eivät ole järjellisessä suhteessa tilan kanssa. Täysinä ne veisivät jotakuinkin jokaisen kaapin ja kolon keittiöstä, sekä luultavasti varsin suuren osan olohuoneestakin. Ihan sama onko tupperwarea, jos puoliinkaan ei löydy edes kantta.

Lootien aiheuttaman närän lisäksi yllätykseni oli melkoinen kun varaston perukoilta löytyi ilmakiväärien ja erinäisten rakennustarvikkeiden alta parkitsematon majavannahka. Tyrmistys oli lähes yhtä suuri kuin kalsarilaatikosta löytyneiden haulikonpanosten kohdalla.

Kerätessäni jälleen pöydältä mehulaseja joissa on sentti mehua pohjalla, ihmettelen miksi säästäväisyys ei yllä tähän asti? Eikö sitä viimeistä tilkkaa voi juoda pois, tai vastaavasti kaataa lasiin vähemmän tavaraa? Kuitenkin pihiys riittää siihen mehuun asti, juomasta tehdään niin laimeaa että tynnyriin tiputettu yksinäinen mansikka toisi enemmän makua kielelle.

Mökillä kahvia juodessani tipahti makeutusainerasia kahvikuppiin kastellen sisällä olevat tabletit. Ohimosuoni sykkien mies erotteli kastuneet makeutusaineet erikseen puhtaista ja pakkasi käyttökelpoiset tee-se-itse malliseen annostelijaan jonka rakensi muovimukista ja sähköteipistä. Katsellessani vastapäätä istuvaa kälyäni, joka seurasi veljensä puuhia hämmentyneen epäuskon vallassa, pystyin vain miettimään:
MIKSI MIELENTERVEYTTÄNI KOETELLAAN JATKUVALLA SYÖTÖLLÄ?!?

Kristillinen tasajako.

Miehet ovat omistushaluisia.

Ja ei, en puhu ainoastaan omasta ukostani, vaan kolmijalkaisista yleensä. Omistushaluisuudesta voin kuitenkin käyttää esimerkkinä jokaisella kaupunkireissulla tapahtuvaa, lähes veriseksi yltyvää käsikähmää ja väittelyä siitä kumpi saakaan työnnellä rattaissa istuvaa pientä michelin-ukkoa. Kiristän mieheltä luvan ostaa suklaata ja mies työntelee kevyitä matkarattaita tienpäällysteellä nokka ja pikkurilli ylpeästi pystyssä, samalla kun allekirjoittanut raahaa naama punaisena ja puuskuttaen kahden viikon ruokaostoksia helteessä valuva snickerssi huulenpielessä roikkuen, sille farmariautolle joka parkkeerattiin vain kilometrin päähän. Vuoden mies-palkinto menee kenelle?

Tietysti jos poikaa tulisi työnnellä haastavammassa maastossa, vaikkapa rantahiekalla tai metrisessä heinikossa, on minun vuoroni eikä palkkiosuklaata heru. Siellä se ukko painelee jossakin edellä ja allekirjoittanut hikoilee kuin turvonnut uunikalkkuna perässä, koittaen pitää huolta ettei lapsesta tule epätasaisessa maastossa kärähtänyttä munakokkelia, aurinkosuojan pomppiessa joka kumpareessa pystyasentoon. Myönnettävä on, että mies ei tee tätä laiskuttaan. Syynä on kipeä selkä, jonka rasittaminen kostautuu illalla molemmille. Jos mies ei säryn yllättäessä raivoa, niin se ruinaa hieromaan tai passaamaan. Huomattavasti helpommalla pääsee kun hoitaa raskaimman osan päivisin, ni saa sitten illalla itsekin nostaa jalat pöydälle ja huokaista. Saattaa saada jopa pikkaisen palvelua, jos nätisti erehtyy pyytämään iltapalaa sohvapöydälle.

Omistushaluinen on ollut myös tönömme entinen asukas. Varastothan ovat täynnä nyt jo edesmenneen mieshenkilön tavaroita, joista suurin osa on ruosteessa, rikki, tai järjettömän raskaita käyttää. Kaikki mahdollinen on säästetty, joten varastoista löytyy suuret määrät erinäistä pahvia, pakkausta, rasiaa ja rakennustarviketta, jota ei kukaan täysijärkinen asuntoonsa laittaisi. Sekundaa, sanoo tämä nainen samalla kun mies tuumaa ettei heitetä, kun voi tarvita joskus. Se, mihin voitaisiin käyttää kirkkaan oransseja haljenneita kaakeleita, tai hiirenpaskassa uivia ruostekukkaisia teräskattiloita, ei ole vielä minulle selvinnyt. Jos joku nyt tarvii, niin saa hakea.

Ruosteisia työkaluja lajitellessani huomasin jokaikisessä kaiverruksen mallia etunimi-sukunimi, joskus perässä myös henkilötunnus. Varrettomassa haravassa, haljenneessa lapiossa, kottikärryissä, lekassa, vasarassa... Ymmärrän omistajan nimen laittamisen esimerkiksi polkupyörään joita varastellaan tasaiseen tahtiin täältä maaltakin, mutta jotenkin ajatus yön pimeydessä varastosta lapioita varastelevista, valuraudasta valmistetuilla kottikärryillä ryöstösaalista kuljettavista, maanviljelijöitä pakoon pinkovista pitkäkyntisistä on absurdi.

Valurautaista mallia oli muuten myös vääntynyt lumikola, jolla mies kipeine selkineen oli useamman vuoden lykkinyt kinoksia, ennenkuin eräs Emmistin tuli taloon ja huomautti että on olemassa kolia jotka on valmistettu niinkin moderneista aineksista kuten muovi ja alumiini. Jääräpäisenä otuksena mies suosi vielä muutaman viikon kieroa rautakolaa, ennenkuin suostui myöntämään että senhän voisi uusiokäyttää vaikkapa koiraesteenä biojätekuopalle. Siellä se nyt seisoo pihan perällä keskellä kesää, näennäisesti estämästä kulkua autotallivaraston taakse.

En juurikaan kiljunut riemusta kun mies tuli keväällä silmät loistaen kertomaan että löysi toisesta varastosta uuden kolan itselleen, lasikuitua, terästä ja pienen norsun kokoinen. Ei kuulema hajoa niin herkästi kuin muovinen. Voin luvata että jos isäntä jollain ilveellä saakin sen varastosta pihamaalle purkamatta varaston seinää, niin ei se sillä lunta saa puskettua vaikka nyt koko kesän treenaisi urakkaa varten. Aikoo se kuitenkin sitkeästi yrittää, sillä menin sanomaan ettei onnistu. Periaatteesta meinaa nyt sitten todistaa että olen väärässä. En uskaltanut ehdottaa, että aloittaisi harjottelun työntelemällä poikaa rattaissa rantahiekalla. Totesin vain, että seinää et sitten pura. Siihen jäi ukko miettimään mittasuhteita ja laskeskelemaan kulmaa jossa kolan saa ovesta ulos ilman että karmit on kaulassa. Pitäähän miehellä projekti olla. On se kaheli, mutta jokainenhan hakeutuu kaltaiseensa seuraan.



Meinaan muuten lisäillä aiemmin facebookissa postaamani jutut tännekin, joskin en varmaankaan enää tänään, koska olen laiska.

Terveisin Emmi

Niin mikä biisi?

Jos tässä kylässä jaettaisiin kylähullun titteli vaikkapa viikottain, olisin kärkisijalla jo toista vuotta.

Anteeksi sille raitapaitaiselle rouvalle joka meinasi nissanillaan ajaa ojaan kun kävelin maantiellä vastaan. Anteeksi myös niille 14(?!?!) muulle vastaantulijalle, jotka kilometrin aikana tulivat vastaan. Miksi ruuhka-aika iskee maaseudulla aina silloin kun eniten toivoo ettei kukaan näkisi?!

Sitten voisin tietysti selittää myös lukijoille mitä on tapahtunut.

Sunnuntai iltapäivä. Erinäisiin pakollisiin töihin vedoten koirat viettivät päivänsä pihatarhauksessa, mistä allekirjoittanut tunti syyllisyyttä. Lapsi unilla, mieskin ruokittu, joten koiralenkki vaikutti hyvälle ajatukselle. Päätinpä pistää elämän kerralla risaiseksi ja napata jääkaapista yksinäisyyttään parkuvan oluen kouraani ja painua matkaan. 

Pulin voi maantieltä poistuttaessa laskea irti, mutta isännän ajokoira on pidettävä kytkettynä jos ei halua juosta pitkin maita ja mantuja vatsamakkarat hyllyen ja kiljahdellen koiran nimeä kuin kaistapäinen kameli. Ajorakki ei pienen kävelyn jälkeen juuri vedä, joten toistin aiemmilla lenkeillä hyväksi havaitun keinon ja liitin pulin hihnan ajokin hihnaan, sitten koko viritelmä klipsillä kiinni farkkujen nappireikään ja kädet vapautuivat nalleoluelle ja kumisaapasfirman matkapuhelimelle.

Avaan oluen vasta paluumatkalla janon yllättäessä. Suunnittelen kuvaavani tienlaidassa olevaa koivua, johon on jokin tuomenkehrääjäkoin kaltainen hyönteinen tehnyt hienon pussukan jonka sisällä kiemurtelee tuhansittain pieniä matoja. Puli painelee jo sadan metrin päässä kun asettaudun tukevaan haara-asentoon ja aloitan kuvaamisen. Epäonnistunut otos, rytkähdys, karannut kirosana ja huomaan makaavani ilman housuja, likomärkänä ojanpohjalla roikkuen toisella kädellä farkkujen lahkeessa ja pidellen toisella kädellä lähes tyhjää tölkkiä taivasta kohden. Ajokoira tempoo kuin kaistapää, kuulen kankaan repeytyvän ja sinkoan tölkin takaisin tielle tarttuen toisellakin kädellä housuihin, jotka ovat kaikkea muuta kuin jalassa.

Jänis. Rusakko. Hornankorvainen pirulainen, joka olisi ansainnut joutua ajorakin suuhun. MIKSI se odotti että pääsemme kohdalle ennenkuin singahti metrin päästä tien yli?

Nousen ojasta kiskoen hulluksi tullutta koiraa pois ojan takana olevasta nokkospuskasta. Puli on rähinän hälyttämänä juossut vierelle ja sen matkalta poimima tyhjä kaljatölkki vaimentaa kimeän haukun. Kiskon oksankappaleita hiuksista, sidon ajokoiran puuhun ja tarkastelen housuja. Käyttökelvottomat. Nappi kadonnut, vetoketju napsahtanut irti ja suunnilleen jokainen saumaus pettänyt niin, ettei ole toivoakaan saada niitä kestämään jalassa kotimatkaa. Jalassa enää ei-niin valkoiset sandaalit ja jostakin laatikon pohjalta kaivetut yli kymmenvuotiaat neonvihreät stringit, joissa batman-logo. Olisi edes pitkä t-paita, mutta kirkkaansininen lyhythihainen paita ennemmin repeää kuin suostuu peittämään paljaat pakarani. Kännykän näyttö halki ja kastunut. En uskalla koota uusiksi ennen kuivattelua, joten tungen sen rintaliiveihini ja mietin lyhyintä reittiä kotiin. Sandaalivalinta estää valitsemasta suorinta reittiä metsän läpi, joten valmistaudun nöyryytykseen ja alan askeltaa kohti kotia.

Hiekkatie päättyy ja maantie alkaa. Molemmat koirat alkavat piruillessaan vetää niin lujaa että joudun sujauttamaan tyhjän tölkin (minen roskaa!) rintaliiveihin kolmanneksi maitorauhaseksi ja roikkumaan hihnoissa kaksin käsin. Mutkan takaa ilmestyy auto, toinen, kolmas... yritän nolona käännellä kasvojani poispäin, siltä varalta että joku nopeasorminen ehtii napata kuvan. Muistinko sanoa että paloin pahoin toissapäinä ja muistutan väriltäni tomaattia? Kaikkialta muualta paitsi niistä kuraisista, paljaista pakaroista. Ai kun kiva, takaakin alkaa tulla autoja, jotka hidastavat jo reilun matkan päässä ihaillakseen maidonvalkoisen kankkuni näkyä. Kääräisen hartioilla roikkuvat farkunriekaleet kaulahuivimäiseksi viritykseksi ja nostan leukani pystyyn. No ollaan sitten saatana koko rahalla! Kaivan kaljatölkin rintojeni välistä, nostelen vastaantulijoille maljaa ja kääntyessäni kotipihaan kumarran vielä viimeiselle kuskille, joka punastuneista kasvoista päätellen on niin nuori ettei ole oikeassa elämässä yhtä vähäpukeista naisihmistä nähnyt.

Kotiterassilla radiokin vittuilee. Sinisabotage-Levikset repee.

Kiitos tästäkin, toivoo Emmi.

Aloitus.

Jo hetken aikaa on lähipiirini sosiaalisessa mediassa alkanut ehdotella blogin perustamista, tarkoituksenaan kenties saattaa minut tai perheeni naurunalaiseksi muidenkin kuin tuttujen silmissä. Vastasin haasteeseen, tässä olen.
Jokuista karvaa vaille kolkytvee, kihloissa, neljäkuukautinen poika, omakotitalo, ajokoira ja puli. Ei siis sellainen juoppo, mutta googlaamalla saa rodusta tietoa jos tarkemmin haluaa asiasta tietää. Perustiedot jaettu kaikille, ulkoasu vielä muokkaamatta ja jutut kertomatta. Kiitos ja anteeksi jo etukäteen.