Valikoiva aivopieru.

"No muistitko kysyä oliko ne puhelut ja viestit saman firman liittymiin vai kaikkiin? Ja soititko sie muuten sinne töihin tänään?" Kysyy mies ja tuhahtaa tuomitsevasti kun pudistan päätäni molempiin kysymyksiin lopetettuani puhelun operaattorin kanssa. Varttia aiemmin olin kuullut saarnan siitä, miten en koskaan huolehdi omista asioistani tai esineistäni. Vastaan, etten oma-aloitteisesti tee askareita, joita ei voi isännän mielestä tehdä kuin yhdellä oikealla tavalla, koska minun tapani on auttamatta väärin tai vaillinainen. Toisekseen, vielä ennen lapsen syntymää mies teki minulle jokainen päivä aamupalan ennenkuin kehotti hellävaraisesti tönien nousemaan sängystä koska kahvi jäähtyy kupeissa, joten oikeastaan palvelun laatu tässä parisuhteessa on vain laskenut jos joudun itse soittamaan omalle työpaikalleni koskien hoitovapaan kestoa. Nykyäänhän saan aamupalan valmiina vain parittomina päivinä, parillisina joudun tekemään aamiaisen itse ja uskokaa tai älkää: vieläpä molemmille.

Ensimmäisen kosketusnäytöllisen puhelimeni saan miehen liittymäpaketin kylkiäisenä rikottuani edellisen mummomallisen halpisluurin tiputtamalla sen vessanpönttöön kesken puhelun. Isäntä nauraa yhä, miten kauppalistaa luetellessani puhe keskeytyy kolinaan, lorinaan, pulputukseen ja selvään suomalaiseen kirosanaan, joka kaikuu hetken vessan kaakeleista ennenkuin puhelu katkeaa. Sanomatta on selvää että halkaisen uuden, aniliininpunaisen puhelimeni näytön jo kaksi viikkoa myöhemmin, koirakoulun kentällä autoon noustessani. Tällä kertaa puhelun toiseen päähän kuului suomalaisia kirosanoja jo ennen puhelimen putoamista raekooltaan suurehkoon sepeliin, sillä olin klassiseen tapaani myöhässä ja mies odotti kotona itkevän sylilapsen kanssa odottaen vatsa kurnien ruokaa jonka kaikkia aineksia en muistanut aiemmin päivällä ostaa. Ihmeellisesti puhelin on yhä käyttökelpoinen, joskin näytön sirpaleet on lukittu paikalleen teipillä. Kerran hajoitin tuolin vain istumalla siihen, toisella kertaa kumosin vieraiden edessä lattialle juustokakun jonka tekemiseen olin käyttänyt useamman tunnin. Olen tumpelo, hajamielinen ja miehen mielestä sen vuoksi kykenemätön huolehtimaan arkipäivän askareista ilman aikuisen valvontaa.

"Miksei limu ole jääkaapissa?" kuuluu syyttävä sävy. "Omat on virvokkeeni, juon vaikka lämpimänä" vastaan ja kaivaudun syvemmälle sohvaan. "Mie ajattelin et sie unohdit, ku kaikki tavarat muutenki aina päätyy minne sattuu, niiku nää shamppoot ja hoitoaineet keittiössä ja vessapaperirulla eteisessä." Piruilee siippa ja pitää taas tavanomaisen valitusvirtensä siitä miten en koskaan keskity tekemään asioita loppuun, vaan kaikki jää mihin käsistä laskee ja korostaa olevansa taloudessa ainoa joka pitää sovituista menoista, aikatauluista ja tavaroista huolta. Tuhahdan, sillä olen edellisenä päivänä kirjannut seuraavan kahden päivän menot ylös lieden päällä olevaan magneettitauluun, vaikka olen varma että ne muistan muutenkin, viimeistään kun mies niistä muistuttaa. Sensijaan tarkistamatta en osaa vastata miehen kaupungilla esittämään kysymykseen pojan edessä olevan lääkärikäynnin päivämäärästä, kellonajasta puhumattakaan. Yritän tätä kirjoittaessani muistella edellisviikon tapahtumia, mutta piuhani eivät taaskaan kohtaa. Alzheimerin tautini on kuitenkin täytynyt alkaa jo lapsuusiässä, sillä hukkasin itselleni lähestulkoon elintärkeän Molla-Maijani vuonna 1991 Espanjassa, eikä psyykkeeni ole sittemmin ole palautunut ennalleen, siitä huolimatta että kyseinen sukkahousuista ja villalangasta ommeltu räsynukke löytyi seuraavana päivänä aamiaissalista odottamasta, kun murolautasta tasapainotellen pyyhin kyyneleiden turvottamia silmiäni matkalla tuttuun kulmapöytään. Toisaalta, koska voin muistaa kyseisen maailmaani mullistaneen tragedian ajalta jolloin en ole vielä nähnyt kuudetta syntymäpäivääni, ei minulla ehkä olekaan alzheimeria, vaan jokin harvinaisempi psyykkinen muistihäiriö, kuten valikoiva aivopieru.

Mies haluaa tarkistaa puhelimestaan kellonajan jäähdytellessämme saunomisen lomassa. Uros tekee lähes tyylipuhtaan piruetin olohuoneen pöydän edessä ja pysähtyy sitten hämmästellen miettimään mihin on laskenutkaan kapulansa. Kaivan oman haljenneen näyttöni esiin ja näppäilen siippani numeron, mutta monotoninen äänensävy ilmoittaa ettei valitsemaani numeroon saa juuri yhteyttä. "Jäikö se rouva Koolle vai unohditko kauppaan?" tiedustelen ja näen paniikin hiipivän miehen silmiin. "VOI P*SKA!" karjaisee tohveliton sankarini ja ryntää alakertaan liukastellen kulmauksen märällä kaakelilattialla kuin Charlie Chaplin aikanaan, tosin ilman knallia tai muunlaista rihmankiertämää. "Saunaanko jäi?", kysyn vahinginilo takaraivoon visusti piilotettuna kun maestro palaa suorastaan korvat luimussa, tietäen varsin hyvin kompastuneensa omaan pilkkaansa ja suorittaneensa Emmismin, esineiden unohtamisen ja/tai hajoittamisen jalon taiteenlajin merstarillisen taidonnäytteen vieläpä lajin ykköslahjakkuuden edessä. "Jäi. Mie laiton sen siihen makkarapannun telineeseen kiukaan yläpuolelle valoksi kun mätin niitä nuohoojan pois nostamia kiviä takasin kiukaan päälle ennenku sytytin tulen." Hetken olen sanaton. "Tarkoitatko sie et se on ollut ensin puoli tuntia lämpiämässä saunassa, ennenku me ollaan toinen puolituntinen höyrystetty sitä heittämällä löylyä suoraan sen alapuolelle, ellei jopa sen päälle melkeen sata-asteisessa saunassa?!"

"Joo."

P.S. Hetken kuluttua miehen puhelimen näytöltä loistaa jälleen poikamme iloiset kasvot. Olin unohtanut, että elämänkumppanillani on myös mieletön tuuri. Puhelin on ehjä, enkä pääse jatkossa vetoamaan siihen kertaan "ku joku tomppeli unohti puhelimensa saunan kiukaalle".

P.P.S. Molla-Maija on turvassa äitini ullakolla, sen haaleankeltaisen 80-luvun toppahaalarin ja tuplamuoviin pakatun tekoturkiksen välissä seisovassa pahvilaatikossa, päällään nuhjuisen harmaan sukkahousukankaan kanssa räikeän vastakohdan muodostanut kirkkaansininen leninki jonka vein muovinukelta jonka sain joululahjaksi 1993. Alzheimer my ass, kyllä tän on oltava valikoiva aivopieru.

Aallot ne keinuttaa laivaa, mä huudan: "Ai S**TANA!"

Kirosana jos toinenkin karkasi huuliltani viime yönä. Olin valmistautunut sikeään ja virkistävään uneen, minimoin herätysten mahdollisuuden nostamalla kupeitteni hedelmän viereeni ja laittamalla puhelimen äänettömälle. Huoneen lämpötila oli optimaalinen, lakanat hyvän tuoksuiset ja lapsen avulla olin saanut vallatuksi noin 80% sängystä. Olin siirtänyt mehupullon ulottuvilleni, kiilannut oman osuuteni peitosta itseni ja seinän väliin jotta mies ei saisi omittua sitä, pöyhinyt tyynyn ja nauttinut juuri riittävän määrän iltapalaa, jotta nukahtaminen kävisi sujuvasti.

Kuten Big Brotherissa sanottaisiin: Tiistai, kello 02:47. Isäntä on nähnyt painajaisunta ja alkaa läpsiä allekirjottanutta kämmenellä poskille. "Mitä v*ttua sie nyt taas puuhaat?" mumisen koittaen ravistella nukkumatin pölyjä pääkopastani ja tarttuen miestä ranteesta. "Mitä sie oikeen luulet et.. missä.. miksi sie lasket lapsen konttaamaan.. putoaa tosta.. ympäri sänkyä..?" mumisee uros silmät auki ja syyttävällä äänensävyllä. Takavuosien paavikännikokemuksien ansiosta (tiedättehän, kun tarvitaan kaksi kantajaa ja tulkki, olin välillä myös se tulkki) päättelin, et mies luulee lapsen konttaileen ympäri parvisänkyä ja minun tehneen jotakin kiellettyä, kuten syöneen hapankorppua sängyssä. Vilkaisen sikeästi vieressäni nukkuvaa, enkeliä muistuttavaa lasta ja päästän suustani litanian kirosanoja ja käskyjä, jotka saavat miehen taantumaan anteeksipyyteleväksi peittomytyksi ja nukahtamaan uudestaan. P*rkele, nyt pitäisi itsekin nukahtaa uudestaan.

Kahdeksalta lapsi ilmaisee toiveensa päästä leikkimään. Tämä toive suoritetaan vääntämällä äitiä nännistä noin puolitoista kierrosta, sillä ainoalla hampaalla puristaen. Huutoni saattoi kantautua naapurivaltioihin, eikä se suinkaan ollut islamilainen minareetti josta rukoushuuto kantautuu, vaikka mukana jokunen rukous otteen heltiämiseksi saattoi ollakin. Jos olette katsoneet avaraa luontoa ja nähneet kuinka krokotiili tarttuu hampaillaan antilooppiin ja aloittaa villin ja tappavan pyörimisen veden alla, on sama näky nähtävissä myös meidän perhepedissä jossa sininen peitto hoitaa aaltojen virkaa. 

Väsyttää, yhtään ei huvittaisi nousta ja valmistautua hoitamaan pakollista virastorumbaa, eikä vierailla rouva Koolla, vaikka tuli puhelimessa näin edellisenä päivänä luvattua. Rouva Koo kun loukkaantui perjantaina verisesti, kun hain vain sovitusti lainaksi vieraspatjan, enkä tuonut lasta mukanani tai jäänyt kahville. Oli kuulema koko päivä nyt pilalla, kun oli jättänyt väliin ilmaisen bussireissun pieneen lähikylään, jossa suurin nähtävyys taitaa olla kylän ainoa S-market, tai kärpäsen ulosteen kokoisen torin vieressä seisova R-kioski. Ilmaistessaan ärtymyksensä kolmannen kerroksen parvekkeelta käsin, kykenin yhä erottamaan tuoksahduksen edellisiltaista Lapin Kultaa. Edellisenä iltana lainantarvetta soittaessa oli Lapin Kulta myös selkeästi kuultavissa toisin kuin tänä aamuna, joten vierailu on aikalailla pakollinen, jos haluaa säästyä suuremmalta rouva Koon kiukuttelulta.

Leuka rintaan heltasta piittaamatta ja kohti uusia pettymyksiä, kuten tilin saldoa lukemaan.

Terveisin rei'itetty (jumankeuta mikä sana) Emmi.