Karkailua

"V*ttu mikä rakki!" tuumasi isäntä kun suunniteltiin millä meidän pikkuhiljaa mini-Alcatrazia muistuttava koiratarha saataisiin tälläkertaa paikattua.

Ajorakillahan on siis eroahdistus, minkä johdosta tarhaus on metalliverkkoa, parisen metriä korkea ja sähköistetty. Tai siis oli sähköistetty, kunnes sähköpaimen jostain syystä sanoi sopimuksen irti ja raivokas puli keksi tylsyyden puuskassa pilkkoa paimenlangat sentin pätkiksi. Uusiahan ei kannata vetää, ennenkuin on uusi sähköpaimen, mitä taas ei kannata ostaa jos talo menee lähikuukausina kaupaksi ja tulee muutto uuteen paikkaan ja uusi koiratarha.

Fiksuhan tuo tietysti on, kun osaa aina karata samaan paikkaan meitä odottelemaan. On ollut useasti mukana kyläreissulla mieheni sukulaisilla. Tuttu piha, tuttuja ihmisiä ja tuttuja kaverikoiria. Kenties nurkissa vanha pullakäntty tai luu ja joku varmasti aina rapsuttaa. Lisäksi sieltä se isäntä on aina joko löytynyt, tai tullut hakemaan. Yleensä koira on löytynyt jo ennenkuin itse olemme päässeet kotiin ja huomanneet sen edes karanneen. Kaikista varotoimenpiteistä huolimatta on koira karkuteilla useammin kuin isäntä pihakuusessa, mikä ei ole turhan harvoin sekään.

Vanhaa tarhaa on paikattu kaivamisen takia betonivalulla, sähköistetty kiipeämisen ja verkon pureskelemisen takia, täytetty soralla ja jopa korotettu terassin puolelta, kun piski teki kenties maailmanennätyksen korkeushypyssä, pomppaamalla yli kaksi metriä jopa sähkölankojen yli ja laskeutumalla valkopyykkiä kuivattelevaan pyykkitelineeseen. Pyykit eivät tälläkertaa kuitenkaan olleet vaarassa, sillä tässä taloudessa ei pahemmin pikkareita pesupöntössä pyöritellä, kaivossa on näet vain viitisentoista senttiä vettä.

Onneksi on olemassa vieraanvaraisuus. Harva kieltää lapsiperheen pyyntöä lainata suihkua, jos syliin työntää jo ovella kirpeän hajuisen, alle puolivuotiaan pikkupojan joka vielä tervehtii kajauttamalla peräpäästään elefanttimaisen töräyksen. Matkaa ei onneksi tarvinnut tällä kertaa tehdä kuin muutama kilometri miehen isoisälle ja iltakahvi lämmitti mukavasti vatsaa, kun kotiinlähdön aika läheni.

Kilometrin ajon jälkeen juoksee vastaan tienlaidassa valtava jänis. Räpytän silmiäni, ei sittenkään jänis, vaan koira. AJOKOIRA! Mies paniikkijarruttaa, repäisen autonoven auki jo ennenkuin vauhti on täysin pysähtynyt ja sinkoudun tienvarteen hädintuskin jaloillani kestäen. Koira ehtii porhaltaa parikymmentä metriä ohi, mutta kääntyy hämmentyneenä kuullessaan karanneet perkeleeni ja hyppää kuuliaisesti aukaisemaani takakonttiin ilman erillistä käskyä. Tie on kapea, mutkainen, liikenne usein rekkapainotteista ja vilkasta. Kipitän adrenaliiniryöpyssä takaisin autoon peläten että takaa tulee auto, joka ajaa farmarimme perän littanaksi. "Olihan se meidän koira?" kysyy mies ja mieleni tekee nauraa. Ei täällä ole varmaan viidenkymmenen kilometrin säteellä toista yhtä ahkerasti karkailevaa lerppakorvaa, joten väärän koiran kiinniottaminen olisi yhtäaikaa absurdia ja vuosisadan tarina täällä blogissa kerrottavaksi.

Yhtäkkiä kaikki niskakarvani nousevat pystyyn. Jos ajokoira on kyydissä, niin missä on puli? Vaikka paimenkoira kiihtyvyydeltään pärjääkin ajokoiralle hyvässä maastossa, on kestävyys pitkällä matkalla auttamatta huonompi jos kaveri vetää tuhatta ja sataa. Ympäristö ei pulille ole yhtä tuttu, eikä ole hajuakaan ymmärtääkö pienempi piski palata edes takaisin kotiin, jos kaveri painelee ojien kautta kylille. Puli kun rotuna on vielä monelle vieras, voivat lähimökkien seniilit mummot säälinpuuskassa vaikka ajella kuukausia takkuuntuneen koiran kaljuksi ennen löytöeläintaloon viemistä, tai itärajan takaa tulleet turistit kuskata erikoisuuden omaksi ilokseen diplomaattiauton takakontissa, onhan niissä kuljetettu huhujen mukaan ihmisiäkin jos tarve vain vaatii. Pahimmassa tapauksessa tulee ilves tai muu peto joka taikoo roskaperseestä pennuilleen karvaisen aterian. Jokatapauksessa koira katoaa tällä alueella valitettavasti usein kuin pieru saharaan. Pihassa tulee kuitenkin helpotus, turkki ei ole mahtunut ajokoiran tekemästä reiästä, vaikka koira muuten olisi mahtunutkin.

Suunnittelen ajokoiran korvien nitomista seinään, kun ensikerran tulee tarve poistua kotoa. En tosin usko että silti kestäisi. Jos teräsketjulla kytkee pihavarastoon, niin elukka varmaan ohjaa vastaantulevat rekat ojaan, kiskoessaan perässään puuliiteriä, tielle leviävine sisältöineen. Talon perustuksiin kun ei uskalla laittaa, tai on torppa vähintään pisan torniin verrattavissa kun palaan takaisin pihaan. "V*ttu mikä rakki!" toteaa mies taas ja laskee yksinjäämistään äänekkäästi protestoivan puliukon aitauksesta rankaisemaan ajokoiran persnahkoja. Onneksi on rastainen kurinpitolautakunta.

Ja niin saapuu yö.

Kuten kaikki tuttavapiirissäni tietävät, meidän isäntä juttelee unissaan. 

Ei mitenkään kerran tai kaksi vuoteen, vaan lähestulkoon jokainen yö ja niin selvästi, että voin aikaansaada vaikkapa tunnin keskustelun, joka on huumoriarvoltaan ihan omaa luokkaansa. Ajattelin koota parhaimmistoa lukijoille, jotta suurempikin yleisö tietää että jätesäkin kokoiset silmäpussini eivät suinkaan johdu alle puolivuotiaasta pojastani, vaan tuosta isommasta lapsesta, jota sulhaseksi kutsutaan.

Pienen vihjeen miehen sekopäisestä alitajunnasta sain jo ensimmäisellä yökyläilyllä, joka yllätyksellisyydellään saattoi aiheuttaa koko tapahtumaketjun joka johti lopulta kihlautumiseen. Kun humalainen, 175-senttinen nainen ajelehtii vartin varoitusajalla sisään poikamiehen asuntoon 12-senttisissä korkokengissä ja mukanaan täysi repullinen alkoholijuomia, lyöden otsansa ensimmäiseen ovenkarmiin ja kiroillen kuin merimies, testataan jo miehen stressinsietokykyä. Samaa stressinsietokykyä testattiin allekirjoittaneelta neljästä-kuuteen tuntia myöhemmin, kun lähes alaston isäntä on siirtynyt makaamaan vieraansa päälle harakäsin, verestävät silmät auki ja hätääntyneenä, koska "MEILLÄ ON IHAN V*TUSTI KISSOJA!?!" ja ei, meillä ei ole kissoja. Ei ainoatakaan, ei edes naapurilla.

Aikojen saatossa olen koittanut monenlaista pelätessäni miehen putoavan parvelta. 

Kättäni unissaan riuhtovan miehen rinnalla lepuuttaen, heräsin miehen tutkiessa kyynervarttani kuin kaupan kurkkua, puristellen ja rannetta kohti siirtyen, mutta yhä silmät kiinni. 

Kysyessäni mitä ihmettä on tekeillä, ilmoitti mies: "Mie en tunne tätä kättä!"

Vastaukseni: "No et varmaan ku se on miun käsi!" sai aikaan jopa miehessä hysteerisen naurun, joka lopulta herätti myös miehen, joka ei enää tiennyt mille nauroi. 

Jälkeenpäinhän näille osaa nauraa. Nauru on kuitenkin kaukana jos mies:

1) Huutaa parvisängyssä kovaäänisesti että olohuoneessa on tulipalo, koska katselee ikkunan heijastusta tuikkukynttilästä, jonka sytytti takan päälle tuntia aiemmin, itse.

2) Lähtee kuin ohjus parvisängystä, koska pihalla on poliisiauto. Hälytysvalot osoittautuivat sininisiksi jouluvaloiksi, jotka olivat olleet paikallaan jo yli vuoden.

3) Mies koittaa hypätä keskellä yötä parvisängyltä, koska luulee aseenkantoluvattoman serkkunsa varastaneen metsästysaseensa.

4) Isäntä rupeaa panikoimaan koska päällyshousut puuttuvat ja luulee olevansa jänismetsällä 40-asteen pakkasessa. Kun rauhoittelen kertomalla riisuneeni housut pois hetkeä aiemmin, kysyy mies onko aikomuksenani olleen harjoittaa jonkinasteista fellaatiota, jolloin parvisängyn alapuolella yöpyvä kälyni repeää huutonauruun.

Maanantai-tiistai välisenä aamuyönä miehellä oli takana ensimmäinen työpäivä kesäloman jälkeen ja työssä pöllyävä pöly oli aiheuttanut jälleen nenäverenvuodon jonka mies oli tukkinut sieraimiin tunkemillaan paperitupoilla, jotka lepattivat tuulettimen tasaisessa puhalluksessa kuin miniatyyriset japanin liput. Katsoin kellon punaisena hehkuvaa aikaa 02:13 kun alkoi viereltäni varoitteluhuudot olohuonetta ylittävistä uroshirvistä. Lohdutuksena itselleni totesin että ainakaan miun öistä ei tule ikinä tylsiä tuon miehen vierellä.

Hyvää yötä, toivoo Emmi.