Suunnittelen kouluttavani koiria matkalla ja eteisessä jonon jatkoksi ilmestyy pikkumies, jonka ojentaessa lenkkareitaan ei vain voi sanoa ei. Isäntä nostaa leveästi hymyilevän pikkumiehen kantolaitteeseen ja kiinnittää kaikki miljoona turvaremmiä. "Tippu! Tippu!" pelkää pikku-ukko, kunnes huomaa ettei vaaraa ole. Koirat vetävät innoissaan siksakkia naruissa, saavat kiskontahuutohepulit rullaluistelijan tullessa vastaan ja kantorepusta kuuluu terävä käsky "HIIJAA!". Suojatiellä autoilijat jättäytyvät varmuuden vuoksi yli viiden metrin päähän ja antavat tilaa, luultavasti saadakseen ihmetellä sekalaumamme menoa. Ohikulkijat hidastavat vauhtinsa alle kahteenkymppiin ja alkaa jo naurattaa. Luulen että harvemmin on tällä kylällä vastaavaa nähtävyyttä marssinut. Alikulkutunnelin kohdalla sama rullaluistelija ohittaa meidät jälleen ja kiskontahuutohepuli toistuu. Menee useampi minuutti ennenkuin saan hihnat taas ojennukseen, kaikkien turvat tukkoon ja matka voi jatkua. Lapsi lauleskelee mennessään ja nauttii nyksähtelevästä kyydistä. Vastaan tulee vielä muutama psykiatrisen osaston ylionnellinen asukas ja saan vaivoin koirat pysymään aisoissa. Hieman ennen kauppaa jäävät koirat itsepintaisesti nuuhkimaan piennarta ja pienen odottelun jälkeen päätän itsekin vilkaista onko siellä raato tai muu Pulin turkkiin tarttuva hajustin. Housut. Liassa ryvettyneet, siististi mytylle riisutut housut, joiden haaraosassa valtava pökäle. Raahaan koiria eteenpäin ja näen jalkakäytävän toisella puolella parin kenkiä. Päätän pitää koirat polvitaivetuntumassa ja kävelen viimeiset metrit kaupan pihaan.
Koiraparkki. Ärsyttävä mutkalla oleva rautakoukku, johon koirien sitominen on tehty niin hankalaksi että touhuun menisi minulta viitisen minuuttia, vaikkei selässä olisikaan yli kymmenkiloista jälkikasvua. Parkkipaikalla maasturista nousee minulle vieras mies joka marssii suoraan viereen ja haluaa auttaa. Suostun, vaikka suurin työ on jo tehty ja ajokoira on Houdinin kestävässä solmussa. Viritystäni ihmetellessään selitän, että ajokoira osaa pujottautua valjaista, pureksia narun poikki ja suorittaa katoamistempun noin kahdessa minuutissa, ellen suorita tarvittavia varotoimia ja lähestulkoon nido koko koiraa seinään kiinni. Mies naureskelee ja kertoo omistavansa pienen lauman nelijalkaisia itsekin ja poistuu takavasemmalle. Kerään kaupassa äkkiä kolme tarvittavaa tavaraa: sukkapuikot kokoa neljä, valkoisia lämpökynttilöitä ja geisha-suklaapatukan, pyydän lasta lopettamaan jatkuvana virtana toistuvan "APUA!" huutonsa ja astelen kassalle jossa naamansa pokerilla pitävä kassatäti piippaa ostokset jotka kerään pikaisesti kangaskassiin ja juoksen tukka putkella ulos. Ajokoiran stressikuolat ylettyvät katkeamattomana virtana huulista asfalttiin, mutta elukat ovat tallella. Työnnän laulavan lapsen suuhun palan suklaata ja aloitan kotimatkan "NAM-NAM" maiskutuksen lomassa. Uudella kotikadullamme koitan vielä laskea kuinka monella naapureista onkaan sohva terassikalusteena, mutta koska osa rivitaloista osoittaa erisuuntaan saan tulokseksi vain neljä. Kotiovella koitan vielä valehdella miehelle etten sortunut suklaan ostoon, unohtaen lapsen ruskeaksi tahriutuneen naaman.
"Söitkö sinä suklaata?" kysyy isukki.
"Eh-en" vastaa sukkiaan kiskova puolitoistavuotias ja juoksee jalat läpsyen etsimään kissafiguuriaan.
"Taitaa vaan pitää siun puolia" toteaa armaani ja marssii kalsareissaan pojan perässä olohuoneeseen.
